Nyt riidellään.  Puolueet pistävät parastaan kuka voittaa sanojen säilillä toisen puolueen.  Ongelmana on, uskommeko, me kuulijat.  Minä en usko, koska olen syntynyt epäilevään sukuun ja ymmärtänyt, ettei kukaan tai mikään puolue tai ihminen tiedä, ymmärrä kokonaisuutta, mistä muodostuu talous, terveydenhuolto sekä muut julkiset menot.  Mutta äänestää aion, en velvollisuudesta vaan piruuttani.  Mitä se sitten tarkoittaa.  Juu, katson edustajan naamanvärkkiä, ammattia, koko habitusta.  Onko hänellä kanttia tarpeeksi siihen peliin, mitä politiikka on.  Idealistit eivät pärjää,  hento pyrkimys ihmisten parhaaksi toimiminen.  Kovat faktat pöytään-tyylillä saa usein jääräpäisenkin äänestäjän puolelleen.  Parempi edustajankin ottaa esitettäväkseen yksi asia kerrallaan, niin säilyy paremmin uskottavuus.  Laaja yleissivistys auttaa myös.  Sen omaava häivyttää onnistuneesti oman hyvän ja laajentaa sanomaansa yhteiseen parhaaseen.  Onko sellaisia ehdokkaiden joukossa?   En tiedä.  Taiteilijat, eläkeläiset  ovat ihmisryhmiä joiden edut ovat laahanneet kautta aikojen perässä.  Koska tuottavuutemme ei juurikaan nosta kansantaloutta, henkisistä arvoista ei puhuta.  Kuka puhuu eläkeläisten eduista?  Monikin, mutta käytäntö on toista.  Minulla on vuosien, vuosikymmenten kokemus  pennin venytyksestä.  Itselleen sitä selittää, kunhan on näinkin, niin suu suppuun.  En sentään kerjää kadunvierillä, voittoa sekin.