Mihin sanat katoavat?  Aika ja muun maailman vaikutus tuo uusia sanoja, sanontoja.  Ennen kysyttiin, "ook sää leuhka"?   Sanotaanko nykyisin, " ooks sää joku olevinas ". ?  Chillataan, sanoo nuoriso.  Vanhus yrittää käyttäytyä.  Ikä sanelee, ettei voi ihan riekkua miten sattuu.  Kun on arvokkaasti , saa, jos ei nyt oven avausta niin ainakin ajatuksen: Kulje lopputietäsi rauhassa, vanhus.   Minä kaipaan sodanjäkeisen Suomen kieltä.  Silloin pärryytettiin kirosanatkin oikeassa kohdassa,  eikä luimuilulle ollut aikaa eikä energiaa.   Meno oli rehellistä, kierous sylkäistiin ensimmäisten ilmiöiden mukana paskahuussiin.  Haluaisin sanoa yhdelle jos toisellekin:  Älä ole niin helvetin leuhka.   En sano.  Nielen.  Miksi luulemme kaikenlaista, itsestämme ja toisistakin.  Kuka astuu itseään suuremmilla askeleilla, kaatuu, vaikka omasta mielestään kulkee silloin suorempana.  Olevinansa ei ennen saanut olla, piti sanoa:  "En mää mikään oo".   Olen edelleenkin samaa mieltä:  En mää mikään oo.   Niillä mennään, on menty tännekin asti.  Tehtykin on.  Yhtä jos toistakin.  Joku on sanonut, peräti, onpa hyvää jälkeä.   Olenko silloin olevinani?  En, vaan pyyhin hikeä otsalta ja jatkan matkaa.