Tässä pärinäpoikien aiheuttamassa konsertissa miettii auvoista hiljaisuutta.  Sitä, kun voisi herätä linnun lauluun, puiden huminaan, veden liplatukseen.  Pärinäpojilla on kivaa, kyllä vanhakin sen ymmärtää, mutta metelin volyymitaso vie käsityskyvyn äärirajoille ja hermot.  Rahalla saisi, jos ei muuta niin korpimökin kaukaisuudesta, missä luonto sanoisi:  Moi, vanha kuoma.  Rahalla ei rakkautta saa, sanotaan.  Olen eri mieltä.  Kyllä saa, sillä saa vaikka mitä.  Noilla kahisevilla paperiliuskoilla saisi sen mitä haluaa, minä, kuten sanottu haluaisin sen korpimökin ja auton millä sinne matkata.  Rakkautta se olisi, puhdasta onnea.  Kyllä sielläkin ongelmia tulisi, sanoisi epäilijä.  Ilman sähköä, ilman raanavettä olisi kaupunki-ihminen ns. kusessa.  Niin.  Minä ole kaupunki-ihminen, kaupungissa syntynyt, mitä nyt välillä piipahdin tuntureilla, sitä kautta on käsitys autiudesta, kun ei ole muuta kuin maa ja taivas.  Ja tuuli.  Tunnen tuulen äänen kuin omat taskuni.  Laulussa sanotaan, että tuulella ei ole ystävää, minä olen tuulen ystävä.  Korpimökeissä asuvat toiset, heillä joilla on kahisevaa pussissa sekä terveyttä, nuoruutta ja tahto.  Terkut heille.