Äidin opetukset säilyvät.  Kun on tyttö ja kiltti saa prinssin ja puolet valtakuntaa.  Olen ollut kiltti, eikä prinssiä näy saati valtakunnan palasta.  Omilla ollaan.  Välillä kun sanon kyllä, ajattelen jälkeenpäin, että olisi pitänyt sanoa, ei.  Ei-sanassa on julma kaiku, kyllä-sana on anteeksiantavuudessaan, pehmeä.  Valtaapitävät sanovat- ei- joka lauseessa.  Saati sodanlietsojat, heillä on ei-sana liimattu sieluun asti.  Kun sanoo -kyllä- tarpeeksi usein, alkaa ympäristö kohtelemaan miten sattuu, koska kyllä-ihmisellä on statuksena kaiken kattava myötyväisyys.  Kunnes -kyllä- muuttuu sanaksi, miksi.  Miksi-sana kyseenalaistaa entisen.  Nyt muutosta, ihminen.  Ja kun kyllä-ihminen sanoo ääneen, jos nyt -ei-sanaa, niin ainakin raikuvan Miksi!  Ympäristö vaikenee, koska koko asian ydin ei ole pohtimisen arvoinen, saati kommentointia vaativa.  Joten kaikki jatkuu kuten ennenkin ja kyllä-ihmisen on yksin päätettävä koska kyllä- sana on paikallaan ja ei-sana laitettava sinne, minne se kuuluu, eli silmille hyppivien ongelmaksi.