tiistai, 31. maaliskuu 2020

Se-sana

Lenkillä.  Mulkoiluja.  Onko sulla Se?  Pysy kaukana.  Linnut panevat parastaan, luonto melkein heilimöi ilosta.  Kevät tulee.  Kevät tulee.  Luonnolle Se-sana ei merkitse itkua ja vaikerrusta.  Luonto ravistaa turhat pölyt hartioiltaan ja huokaisee.  Pitkä on luonnon henkäys.  Greta, Norjassa herää.  Ilmastonmuutos.  Ilmastonmuutos!  Tätä tarvitsimme.  Pienen pientä palleroviirusta.  Pentti Linkola painaa päänsä.  Kumartaa nöyrästi kehityksen suunnalle.  Mitä tekevät muut?  He kysyvät.  Mitä teen?  Mitä oikein teen nyt?  Lehti vastaa.  Tutustu itseesi.  Mene lenkille.  Ole hyvän puolella.  Eduskunta pukeutuu mustaan.  Hymyily kielletty, saati naurahdus.  Missä ovat miehet?  Eikö eduskunnassa ole miehiä astumaan esiin, asettumaan riviin, puhumaan vakavan toivoksi.  Naiset, nuo toivossa väkevät ovat herätetyt, jälleen kerran, puhumaan elämän puolesta.  Perheet katsovat toisiaan.  Kysyvät.  Kuka sinä olitkaan?  Ketä olemme me?  Lapset kysyvät.  Kuoleeko mummu nyt, kuoleeko pappa?   Ei.  He menevät aamuhämärissä kauppaan, luvalla ja tuhahtelevat.  Minä olen sodan kokenut, muutkin vitsaukset,  turhat vikinät pois.  Taiteilijat kehittelevät jo Se-sanan taidetta.  Kirjailijat väsäilevät ensimmäisiä Se-sanan värssyjä.  Kansa ihmettelee.  Lentääkö pallero ilmateitse, voiko kuoleman laittaa tyynyn alle ja unohtaa.  Ei voi.  Mutta valo lisääntyy.  Koirat tepsuttavat isäntiensä vierellä, hännät heiluen.  Eihän näkyä voi vakavana katsoa.  Hymy ilmestyy äkkiarvaamatta suupieleen.  Kasvolihasharjoitusta, miettii kävelijä ja kääntää koko naamataulunsa aurinkoon päin.

lauantai, 7. maaliskuu 2020

Nauru parantaa ikää

Saanko nauraa?  Riippuu aiheesta, vastataan.  Kaikelle tai kaikille ei saa nauraa.  Kuten esim. sairauksille, pakolaisten hädälle jne.  Surutyö- sanaa moni kammoksuu.  Ehkä siksi, että sanamuoto on kehitetty viralliselta taholta.  Kyllä sureminen työstä käy jos tunteet ( moninaiset ) ottaa vastaan, eikä paina päätä pensaaseen.  Minä suren, elän suruaikaa.  Rakas läheinen on poistunut, hävinnyt tuhkaan.  Häntä ei kertakaikkiaan enää ole.  Hän oli elämässäni kehdosta hautaan.  Pitkä aika.  Sisältäen lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden, vanhuuden.  Tarvon eteenpäin ilman häntä.  Kunnes vuoroni tulee muuttua tuhkaksi.  "Hän eli ja kuoli", voi minusta todeta.  Pappi laulaa, että usko muuttaa kuoleman elämäksi.  Että Jeesus elää vaikka on kuollut.  Uskon piirun verran.  Muistoissa kuollut elää, niin kauan kuin hänet tunteneet, elävät.  Tänään nauroin.  Ääni täytti huoneeni hämmästyksellä.  Matti Pitko, joka ei ole nimestään huolimatta pullapitko vaan Aamulehden pitkäaikainen kolumnisti, teki surevasta nauravan yksilön.  Hänen lempeä jutustelunsa saa asioiden laitaan terävän kulman, mikä ei ole turhanjauhantaa vaan pilkesilmäkulmassa-osastoa, mitä liian harvoin saa lukea.  Päiväni sai keveämmän käänteen ja suupieleni lihasharjoitusta naurujen varalle, joita varmasti tulee kun tarkkana on.

lauantai, 29. helmikuu 2020

KUN EI KEKSI

Kun ei keksi.  Keksi on suomalainen Marie-keksi.  On muitakin merkkejä.  Dominoa ja jne.  Kun ei muuta keksi, voi kirjoittaa kekseistä.  Itse en syö keksejä.  Jos söisin, menisi koko paketti kerralla.  Eihän se sovi.  Sitä lihoo ja lihoa ei saa, varsinkaan lievästi ylipainoinen.  Seuraa vyötärönmittaasi, sanoi lääkäri.  Seuraan.  Äiti opetti uskomaan lääkäreitä.  Lääkärin sana oli maanpäällisen Jumalansanaa.  Mitä sää turhasta jauhat, sanoo tamperelainen.  Mikä on tärkeää?  Lehtien mukaan se on korona-virus.  Mihin peijainen on nyt porhaltanut.  Seuraamme kehitystä kuin jännitysnäytelmää.  No, kuka seuraa ja kuka ei.  On -ehkä-  olemassa ihmistyyppi jotka lepäävät ainaisessa huolettomuuden pilvessä.  Mikään tai kukaan paha tuho ei koske minua-menttaliteetillä.  Olin kirkossa ja ajattelin, että tavat, perinteet pitäisi purkaa ja kerätä uudelleen raikkaaksi vireeksi päittemme yläpuolelle.  Kuka laittaisi jarrut?  Itse sanoin eri sanat arkun päälle.  En sanonut, muistoasi kunnioittaen vaan sanoin.   Rakkaudella.  Yksi sana, tärkeä.  Pikku pisara kehityksen alttarille.  Muille tuskin merkittävä mutta kirjoittaneelle, kyllä.  Välillä sitä vain haluaa paiskoa ympäriinsä ja huutaa.  Nykyisin mennään kursille.  On nauru-, -hiljaisuus,- kosketuskursseja.  En mene.  Keksin muut keinot.  Hautajaiset.  Aihe on niin iso, että siitä seuraavassa numerossa, sitten kun keksii muutakin sanottavaa kuin kekseistä.

torstai, 30. tammikuu 2020

Ruusu, elokuva Helenestä.

Voi Helene.  Antti J. Jokisen elokuva kuvataiteilija Helene Schjerbeck´istä menee ihon alle.  Kerrankin elokuva missä ei naida naksuteta tai uhata pyssyllä.   Hidas, viipyilevä, hiljainen elokuva vetoaa meihin, jo kukintavaiheensa menettäneet.  Ainakin.  Helenen ilo nuoren miehen auringon lämmittämästä ihosta, yhdessä maalaamisen riemua katselin poru kurkussa.  Älä välitä, Antti, arvostelijoiden nihkeydestä.  Olet tehnyt kulttuuriteon, nostanut yksinäisen taiteilijan kivun ja ponnistelun elokuvaksi.  Itse kuvataiteilijana ymmärrän täysin Helenen ikuisen epäilyn teostensa suhteen.  Sitten kun ovelle ilmestyvät he, jotka ymmärtävät teosten arvon, ei sitä voi itkemättä katsoa.   Helenen kasvot, silmiin syttyvä valo.  Ajan patinoimat huoneet, kaunis puvustus, maisemat, meri.  Elokuvan päättyessä taputimme. 

lauantai, 18. tammikuu 2020

Jauhot kurkussa

k%C3%A4det.jpg

Ingmar Bergman sanoi:  "Vaikeneminen on ainoa totuuden muoto".  Olen ihmetellyt itseäni, koska   useimmiten vaikenen.  Nyt sain selityksen.  Itseltään Ingmarilta.  Vaikeneminen on kultaa, lukee Raamatussa.  Vai onko se sananlasku?  Useammilla on tarve puhua.  Uimahallissa, bussissa, kadulla, kaupassa.  Jääkö vaikeneva yksin?  Senkö takia puhutaan, kaikupohjan puuttumispelosta?  Väitän, että vaikeneva "kuulee paremmin".  Hän kuulee sen mikä jää sanojen taakse, väliin.  Usein vaikeneva ajattelee, voi hyvä ihminen, keskity jo olennaiseen, syihin, pälätyksen sijaan.  Mutta ei sano sitä ääneen, koska vaikeneminen on hänen olomuotonsa.  Hän toivoo, että puhuja ymmärtäisi itse, joskus, että sanamäärä ei takaa kuulijan ymmärtämisen määrää.   Tai, ylipäätään, puhumisen syvintä olemusta.  "Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos", sanotaan.  Eikö se ole ajan haaskausta, kuunnella, muttei kuitenkaan tehdä sitä.  Vaikeneva, omassa totisessa päässään, mieltää kuuntelemisen arvokkaaksi kohtaamisen syyksi.  Uskova toivoo, että vaikenevan ja puhujan väliin astuisi itse Jumala.   Pyhä Henki.  Joku toisesta todellisuudesta, joka näyttäisi, välähdyksenomaisesti, pyhyytensä kautta, mikä on totta mikä valhetta.   Voi ihmettä, sanoi vanha kansakin, asiasta kuin asiasta.