keskiviikko, 12. joulukuu 2018

..ei luvattu ruusutarhaa...

                                             Varmuuden_etukansi.jpg

Kenelle taiteilija tekee maalauksiaan?  Ei ainakaan itselleen.  Mutta Fakta sanoo toista.  Teokset jäävät useimmiten tekijälle.  Apua.  Nurkissa on jo ruuhkaa, huutaa moni, äänettömästi.  Taiteilija ei pidä melua itsestään, hän puurtaa omassa kammiossaan kun ei muuta voi.  Ammatinvalinnan edessä vanhemmat ja kylän miehet toivovat nuorelle kunnon ammattia.  Hyvää toimeentuloa ja yhteiskunnallista statusta.  Taiteilijan toimeentulo ja status on muutaman eliitin edustajan taskussa.  Sehän ei riitä.  Siispä moni, kammiossaan ihmettelee olemassaolonsa tarkoitusta.  Suomessa muutama on päässyt vihreälle oksalle, jopa ulkomaita myöden.  Mitä heillä on, mitä monella muulla tekijällä ei?  Pelkästään lahjakkuudesta ei ole kyse.  Sitä on monilla "junasta jääneilläkin".  Onko kysymys hyvästä tuurista?  Tekijän työt osuvat ajan hermoon tai siihen joukkoon, jotka määrittelevät mikä on taidetta ja mikä ei ?  Juryt, taideyhdistysten hallitukset.  Elämme kuvatulvan keskellä, siinä taistossa ei kuvataidehistorian perimään luottava tekijä pärjää.   Pitää olla uutta, ennennäkemätöntä mitä ei kuvakylläinen katsoja ole nähnyt.  Silti jotkut klassikot mm. Schjerfbeck´in teokset, myydään maailmalla miljoonilla.  Hänen teoksensa kestävät aikaa, samaten Picasson ja monen muu.  Onko siis kyse kuitenkin lahjakkuudesta tai sanoisinko peräti neroudesta?  Elämme kummallista aikaa ystäväiseni, sanoo ystävä.  Historian kirjoista voi lukea, että on sitä ollut muillakin vaikeaa.  Vincent van Gogh ei myynyt eläessään yhtäkään taulua, mutta kuoleman jälkeen myynti räjähti.  Nyt hänenkin työnsä maksavat miljoonia.  Mutta kaikesta huolimatta ja siksi, puurtajat jatkavat niin kuin ovat kaikkina aikoina tehneet, tunnustuksen kanssa tai ilman.  Edesmenneen taidemesenaatin Sara Hildenin hautakivessä lukee:  Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut.

sunnuntai, 9. joulukuu 2018

pimeä on päiväni nimi

viiva.jpg

paperi odottaa

paperilla on paperin sielu

valkoinen rivivaatimus

 

                    kynäni vapisee

 

kysyn

mitä sanoisin

eimitään, sanoo paperi

ja haluaa

                        levätä

torstai, 6. joulukuu 2018

Mies mäkeen

                               yXiKTuI.jpg

Miehen mäki on jyrkkä.  Se kohoaa pystysuoraan ja on usein myös liukas.  Mutta miehen täytyy, ajattelee mies ja nousee taas.  Alavat maat eivät tule mieleenkään, paitsi jos joku pullantuoksuinen naisihminen sanoo:  Hellitä jo, hyvä mies.  Yksin mies on pystymäen varassa, koska todistettava on, että on mies joka kykenee.  Sitten eräänä päivänä hän Pääsee mäen päälle.  Hetken hän miettii ja sanoo itselleen, hyvä minämies.  Missä yleisö?  Ei ketään näy, kukaan ei ole todistamassa tätä onnistumisen huumaa.  Hän ei kestä, yksinäinen mies ei ole mies.  Niinpä hän palaa takaisin mäen juurelle ja katsoo muita miehiä, jotka liukastelevat mäkeä ylös niin kuin hän äsken teki.  Hän ei sano, älkää, ylhäällä ei ole kuin humiseva tuuli, ei muuta.  Hän poistuu paikalta, kumarana, mutta eteenpäin kuitenkin.

tiistai, 4. joulukuu 2018

Odotus hyvä kymmenen

                          odotus.jpg

Aina me jotain odotamme, sanoi äiti.  Yritän olla odottamatta, koska odottamiseen mennyt aika vie nyt-hetkeltä mahdollisuuden elää siten, miten nyt-hetki kuuluisi elää.  Eli oivaltavasti, luovasti.  Tänään odotin bussia, koska sitä oli odotettava, että pääsisin kotiin.  Meitä oli rivi hytiseviä toppatakkeja pysäkillä.  Olimme ääneti, jokainen katsoi samaan suuntaan eli bussin tulosuuntaan.  Odotimme.  Kun bussi viimein tuli, odotimme kotiinpääsyä.  Kun odotin lasta, olin odottamisen sisällä.  Nyt-hetkessä.  Se oli odottamisen aatelia, täynnä elämisen kihinää.  Odottaminen sai täyttymyksensä.  Nuorena odottaa Suurta Rakkautta, kaikkivoipaa onnen tunnetta, mikä osoittaisi elämän ihanuuden, että tarkoitus seuraisi askeleitamme, että asiat kehittyisivät juuri oikeaan suuntaan eli suureen onneen.  Mutta.  Hän, jota odotamme istuu korkealla utopian vuorella, emmekä saavuta sitä, koska emme tiedä ketä ja mitä oikein odotamme.  Paniikissa teemme valintoja, joita ajan kuluttua kadumme.  Joku odottaa mainetta ja kunniaa.  Jos ja kun hän sitä saa, seuraa tyhjyys.  Mitä hän nyt odottaisi.  Onko odottamisessa elämisen tahto, tulevan lupaus?  Kun lakaa odottamasta, lakkaako elämästä? Kun ystävä, jota on odottanut, ei tule sovittuun tapaamiseen,  pettyy.  Odotus jää pään päälle epämääräisenä kaipauksena.  Silloin kiroaa.  Eikä mikään syy oikeuta mokomaa käytöstä.  Ilmoittamatta jätetty syy kirpaisee enemmän kuin ilmoitettu.  Silloin odottaja saa arvokkuutensa takaisin, ainakin sen rippeet.  Yksinäinen odottaa, että puhelin soisi.  Soi nyt, mikset soi, hän jupisee itsekseen.  Vanhana lakkaa mm. odottamasta.  Odottamisen malja on täyttynyt.  Ei ole enää aikaa eikä energiaa moiseen.  Sitä istuu ikänsä päällä kuin Buddha ja on tietävinään kaiken, myös odottamisesta.  Kukaan vaan ei tule kysymään:  Hei, sinä joka olet elänyt kauan, mitä tiedät odottamisen (filosofiasta )?  Vanhus ottaa kokemuksensa rippeet kouraansa ja röyhtäisee päälle ja sanoa:  Tämmöistä tämä.

sunnuntai, 2. joulukuu 2018

Me istujat

              penkit.jpg

Tuoleja on maailma täynnä, istuttavia.  Äiti istui keinutuolissa, aina kun oli kuivannut tiskivedet  koppurakäsistään, huokaissut päivän päätteeksi.  Ja hän istui.  Narisutti puulattiaa, kiikkui.  Silloin perhekuntakin ymmärsi istumisen tärkeyden, ettei jatkuva kaahaaminen ollut mistään kotoisin.  Millä isä istui.  Mahdollisimman kovalla tuolilla, tietysti.  Koska oli sodan käynyt mies ja muutenkin kovissa tuulissa karaistunut.  Kävelijä istuu penkillä.  Niitä on onneksi vielä puistoteiden varsilla.  Sohvaperunat istuvat sohvassa, ohjelman mukaan.  Olen istumiseen kiintynyt.  Vedän syvään henkeä ja istun.  Istun bussissa, kuten jokainen vapaan paikan löytänyt tekee.   Istun illat ja päivälläkin jos hyvin käy ja aikaa löytyy.  Mutta nyt istujien rauhaa on häiritty.  Asiantuntijat ovat nostaneet äläkän istumisen vaarallisuudesta.  Jos istuu, heidän mukaansa,  tunteja yhteen mittaan, voi sairastua vakavasti.  Rasva kerääntyy sisäelimiin ja muuta vakavaa, he ennustavat.  Nyt istuja miettii.  Kuolenko pian, kohta, huomenna, ylihuomenna.  Istujan istumisrauhaa on todella häiritty.  Nyt ei riitä oikea ravinto-oppi-tieto, nyt asiantuntijat tökkäävät sormensa muihinkin elämänalueisiin.  Mitä tekevät lonkkavaivaiset,  jalkasärkyiset,  luukatoa sairastavat.  He istuvat, koska eivät pysty, kykene, voi seistä ilman kipua?  Haloo, huudan minä.  Onko asiantuntujat, asiantuntija- tieto uusi ies hartiollamme?  Syyllistymmekö kun istumme, kun haluamme istua kun istumme aina kun on mahdollista.  Viedäänkö meiltä istumisen ilo, onko se jo viety?