maanantai, 7. lokakuu 2019

Hitauden anatomia

hitaus.jpg

Sillä on oma rytmi.  Se herää aamun kanssa, hipsuttelee huoneessa ja taputtaa olalle.  Hitaus.  Hitaus kulkee yhdessä hiljaisuuden kanssa.  Kavereina.  Joten pysähdy ihminen ja kuuntele.  Tyhjää.  Niin-in.  Mutta hidastunut, hidas ihminen kuulee tyhjyyden läpi.  Outoja kaikuja.  Kuolleetko puhuvat?  Menneet, poistuneet sanovat,  pysähdy ihminen ja mieti?  Tarvitaanko siihen muka korpea, ikihonkien huminaa?  Erämaata?  Hiljaisuuden retriittiä?  Voiko kerrostalokaksiossa tuntea ikuisuuden olemassaolon?  Paukkeessa, liikenteen hurinassa, portaiden kolinassa?  Naapurin yskäisy,  kahvipannun kolaus alustalle...  Ääniä.  Muistutuksia, ettet ole yksin, että ympärilläsi on talojen, asukkaiden armeija.  Surut, ilot, ongelmat.  Hidasta ihminen.  Kuuntele.  Onko tämä elämän sykkeen pohjavirtaa?  Soliseeko ikivesi korvissa?  Katoaminen.  Pois poistuminen.  Kävelemme olennaisen päällä.  Tallaamme ikivanhaa viisautta kiireellä.   Eikö eläkeläinenkään vihdoin ja viimein ymmärrä?  Hitauden merkitystä, sen kutsua?

perjantai, 4. lokakuu 2019

VoiÄiti

huntu.jpg

Isisvaimot hiekka-aavikolla.   Pölyä, kuumuutta.  Lapset jaloissa.  Äidit, nuo toivossa väkevät, verhoutuneina kaapuihin.  Mustan läpi ei päivä paista eikä kuu kumota.  Mutta aate kantaa.  Aate on kunnian ihmisen kruunu ja valtikka.  Sillä jaetaan oikeutta ja lyödään vastaanpanijat alas.  Suomen hallitus pyörittää päätään.  Mitä tehdä, tehdäkkö mitään?   Ajankohtaisohjelmat teeveessä pohtivat samaa.  Tallaajat kadulla pelkäävät.  Kasvaako suomensukuisista isis-vaimojen lapsista uusi terroristisukupolvi?  Kaiken järjen mukaan, kyllä.   Taistelu ei lopu.  Muutaman vuosikymmenen päästä kaupunkien kadut täyttyvät mustakaavuista?  Allahin nimi huokuu jokaisen huulilta?  Miksi äidit eivät laita lapsia matkaan?  Elämään lapsen elämää, leikkiä, huolettomuutta?  Vaarana on aatteen menetys.  Lapsista kasvaa tehokuluttajia, älykapulan tuijottajia.  Pullan ja lihan syöjiä.  Itsekkyyden alttarille, mrkkinavoimien siunaamina?  Who knows, sanoo amerikkalainen.  Suomalainen kaivelee päätään, eikä tiedä.

sunnuntai, 15. syyskuu 2019

Voikirsi minkä teit

Kun katsot peiliin Kirsi Varhila, niin mitä näet?  Sosiaali-ja terveysministeriön ylimmäksi virkamieheksi nousevana, niin näetkö ihmisen vai kuvajaisen.  Arvailusi ilta-sanomissa kalliiden hoitojen priorisoinnista esim. syöpäpotilaiden kohdalla  saa yhden jos toisenkin veret kiehumaan.  Lähipiirissäsi ei taida olla vakavasti sairastuneita?  Koska ihminenhän? sinäkin olet ja henkilökohtaisen elämäsi täytyy vaikuttaa myös työminääsi??  Vai oletko jo liittynyt siihen virkamiesten armeijaan joiden minuus, päätökset kietoutuvat taloudellisiin arvoihin.  Itse olen ( toivottavasti )entinen syöpäpotilas ja nykyisin sukulaiseni rinnalla seuraamassa mitä seuraa kun syöpähoitoja ei anneta diagnoosin jälkeen.  Nyt annetaan.  Kuka niistä hyötyy.  Sukulaiseni saa lisäaikaa, mutta minkälaista.  Nyt tauti on levinnyt ja ennuste huono.  Mitä säästöjä tälläinen menettely saa aikaan?  Nurinkurista.  Ihminen pitää toivosta kiinni, toivottomanakin.  Eri asia on jos hän itse HALUAA lopettaa hoidot.  Laitetaanko varoja turhiin kohteisiin?  Kyllä.  Ostosmarketit lisääntyvät.  Ostovoimalla Suomi nousuun?  Niinkö se menee.  Itse ostan vähän, tuskin mitään.  No, leipää välillä...  Iän mukaanhan hoitoja joko annetaan tai ei.  Vanha juttu.  Vanhukset ovat menoerä, ei muuta.  "Hautaan vain ja multaa munille", sanoi eräskin mies.

torstai, 12. syyskuu 2019

Leelian lepotuoli

Kaisa Salonen toimi 1950–1980-luvuilla Eeva-lehden ihmissuhdepalstan pitäjänä nimimerkillä Leelian lepotuoli.   Tuoli kuin tuoli.  Tottakai tuolilla istutaan kun kuunnellaan.  Kadulla tavatessa sitä tehdään seisaallaan.  Kuuntelemista.  Kuka kuuntelee kuka ei.  Kiireelliselle se on hankalaa.  Ovatko kuuntelijat häviävä ihmislaji?  Eläimetkin kuuntelevat.  Silmillään.  Hännällään.  Linnut tulemalla tykö.  Leelian lepotuolin antia en lukenut.  Olin liian nuori ja nuorella on muut mielessä.  Murheet ja ongelmat eivät koske nuorta, silloin mennä viipotetaan.  Eeva-lehti tilattiin kotiin jos oli varaa, meillä ei ollut, mitä jos hätäseltään Aamulehden nurkkaa väläytettiin, silloin kun se isältä liikeni.  Jokaisella on lempituoli kotonaan.  Harva sitä lattialla istuu, paitsi ehkä hipit 60-luvulla.  Minulla on teeveetuoli.  Istun tuolilla ja katson teeveetä.   Aina kun silmä välttää ja se välttää usein.  Ei saisi.  Istua.  Katsoa.  Silmät siinä menee, sanoo äiti haudan takaa.  Minä en katso kuin illalla, sanoo toinen.  Ylpeästi.  Politiikka, uskonto, ihmis-suhteet näkyvät ruudussa sopivaan kokoon annosteltuina.  Kuka nyt liikaa todellisuutta kestää ?  Yleensä ohjelmissa pyritään ratkaisuun, mikä on aina mukavaa huomata.  Vaikka ratkaisut ovat utopiaa mutta pyrkiminenkin riittää teeveetuolilaiselle.  Tuolini on kirpputorikamaa, kaarevalla selkämyksellä.  Oiva kapine.  Asioilta tullessa odottaa kotorauha ja tuoli.  Aah!  Tv-tohtori Phil valitti vaimon hävittäneen hänen lempituolinsa.  Voi, tohtori ymmärrän Teitä.  Jos joku kajoisi tuoliini, niin turpaan tulisi.  Tuolin ulkonäkö, ikä tai muu ulkoinen virhe ei paina jos persus asettuu oikeaan asentoon ja LEPÄÄ.

torstai, 5. syyskuu 2019

Ollaan niin kuin ei oltaiskaan....ollaan diivaillen

Inkedkupla_LI.jpg

Kun kirjoitat, miksi kirjoitat.   Onko sanoilla sanojen merkitystä enää?  Hyvä kirja alkaa:  Ensin oli sana.  Pitäisi.  Nyt olemme sanojen ympäröiminä suossa.   Mitä poimia, mitä ei.  Onko mielemme ähkytilassa?  Kirjoittaja puhkuu omaa agendaansa.  Se tihkuu paperin läpi.   Uskokaa nyt, miksette usko.  Sanattomuus?  Kokeile sitä, kirjoittaja.  Tai kirjoita ympäripyöreitä.  Niinhän asia on ja sitä rataa.  Kirjoja kirjoitetaan.  Kirjat eivät lopu.   Ei lopu lukijatkaan.  Somessa someillaan.  Kenellä on kynästä se terävin kärki.  Kenelle riittää linnun laulu, tuulen humina, aaltojen loiske?   Ähkymieliselle ei.  Onko hän ihminenkään jolla ei mielipidettä ole?  Mielipiteisellä täytyy olla yleisö, miten muutenkaan?  Mistä sellaisen nappaa ykskaks?  Nettiin vaan.  Vaikka lukijoita olisi yksi, on se yleisöä sekin.  Kirjoittamiseen ei tarvitse tutkintoa.  Ei yhteiskunnalista asemaa, ei varallisuutta.   Paperi eteen ja kynä käteen.  Taikka koneelle näpyttelemään.  Uhkaako kirjoittajaa mökkihöperyys?  Alkaako mieli rullata ympäri ämpäri?  Vaara on olemassa.  Kun kirjoittaja lähtee tarpeellisille asioille ulos, katsoo hän ympärilleen tihruisin silmin, pää pumpuloivana,   kuin toiselta planeetalta tullut ainakin.  Mitä tapahtuu? Näkeekö hän elämän ympärillään niin kuin se näyttäytyy vai värittääkö hän näkemänsä väsyneen tuhruisten aivisolujensa kautta?  Sekin on mahdollista.  Hyvässä lykyssä  teksti muuttuu entistä mielikuvitusrikkaammaksi, vähemmän lastattuna "totuudella".  Tai sitten......