sunnuntai, 21. heinäkuu 2019

alalaulaa

laulukuoro.jpgKehoittaa ystävä.  Yhteislaulu on hyvänmielenniemeltä kotoisin oleva tapahtuma.  Silloin ei riidellä, ei maalata ärtymyksen seiniä olemassaolon ympärille.  Laulu avaa kurkun kuin kurkun.  Vapaudumme itsemme ikeestä.   Koemme henkäyksiä vapauden tuulista, jotka nykyisin ovat harvinaisia.  Kun katselen biologia, susien suojelijaa teeveestä, ajattelen.  Kun tuijottaa kairan reunaa, kun odottaa liikehdintää susista, on vapaa itsestään.  Menin aikoinani lauluryhmään.  Opettajan kunnianhimo vei melkein laulamisen ilon.  Piti kääntyä jos minkälaisille väännöille ennenkuin pääsimme itse asiaan.   Laulamaan.  Elämmekö kunnianhimon määrittämää aikaa?  Yksinkertaisuus, väljät asianyhteydet ovat poissa muodista?  Jos et yritä parastasi, parhaintasi, olet sivuun sopiva.  Varjoihin.  Mutta mitä me niistä.  Lauletaan.  Avataan kurkut appoisen auki ja jos ryhmiä ei ole, niin yksinäänkin voi ja pitää veisata.  Sisarustapaamisella laulamme.  Jokaisella on Kultainen Laulukirja hyllyssään.  Se sisältää kattavan kokoelman kansanlauluista iskelmiin.  Ei haittaa jos ääni ei ole parasta laatuaan, säröinenkin ääni hyväksytään laulajien joukkoon.  On helteeseen sopivia lauluja, syksylauluja, joululauluista puhumattakaan.  Pitäisikö jokaisen soiton ystävältä ystävälle alkaa sanoilla: AlaLaulaa?

lauantai, 13. heinäkuu 2019

Roskat

Roskalaatikko, roskapönttö, jäteastia.  Roskis, kansankielellä.  Roskikseen heitetään roskia.  Hylättyä kamaa, mikä ei lopu.  Silti tienvierukset täyttyvät roskista.  Ei auta vaikka pönttö olisi vieressä.  Hukummeko kohta roskiin.  Varmaan.  Onko ihmisroskiksia olemassa?  On.  He ovat sitä ihmisryhmää, jotka harvasanaisuutensa vuoksi ovat joutuneet ottamaan Kuuntelijan viitan ylleen.  Ei siksi, että heistä asian kuuluu olla niin, vaan päätös on toisten.  Jotkut tarvitsevat pöntön, laatikon, jäteastian.  He kaatavat elämänsä tai elämättömyytensä kuuntelijan päälle kuin lastin.  He selittävät, he hakevat oikeutusta teoilleen tai tekemättä jättämisilleen.  Tai pahinta kaikista.   Heissä viriää epäilys.  Onko minuuteni rakentunut kuvitelmien varaan?  Olenko tosiaan minä, joka olen luullut olevani.  Jos kuuntelija erehtyy keskeyttämään, nostamaan päätään roskiksen uumenistaan, saa hän vastalauseiden ryöpyn osakseen.  Koska ihmisroskapöntön osa on todeta kuulemaansa kahdella sanalla.  Kiitos ja aamen.  Mutta kuuntelijakin on ihminen.  Kuuntelija väsyy tarinoihin, joissa ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua, niin kuin kunnon tarinoissa pitää olla.  Vaan sama tarina alkaa uudestaan ja uudestaan.  Kuuntelija eristäytyy.  Hän hankkii kahdet lukot oveensa, sulkee puhelimensa.  Tuleeko hän hulluksi?  Sekin on mahdollista.  Ellei hän nouse barrikadeille ja julista oikeutta itselleen ja itsensä kaltaisille.  Ota, lunasta paikkaansa ihmisten keskuudessa, ihmisenä.

torstai, 11. heinäkuu 2019

Vapina

VAPINA

Matti Ijäksen elokuvassa Painija, vetää ikääntynyt voimamies junanvaunua.
- Minne mies on menossa, kysyvät toiset. 
-Ei minnekään, vastataan.
Mies vetää junanvaunua voimiensa takia, ettei veri lakkaisi virtaamasta, ettei keho lakkaisi ymmärtämästä, mitä on elää. 

Tuotto ja tarkoitus eivät enää tarkoita samaa kuin ennen.
Vanhainkodissa ikä työntää ryhdin kumaraan ja nykyhetki ja mennyt sekoittuvat. Komiikka ja tragedia lyövät kättä ja katsoja hymähtelee armahtavaa hymyä.  Ulkona entinen muusikko soittaa selloa.  Maisema levittää usvaa miehen ja sellon ylle. Lahoava puu kysyy hylätyssä talossa, olenko olemassa.   Jokainen hylätty, jätetty saa elokuvan muodon ja tarina kutoo itse itsensä runoelmaksi.
      Miten kaunista on rujous.

Muusikolle sävelet ovat kaikki, eikä tajuntaan muuta mahdu.
Siksi hän soittaa edelleen, hän soittaa vanhuuden uhallakin.  Maisema muuttuu kesästä talveen, mutta hän soittaa.  
  Tämä on rakkautta, minä ajattelen.
Näinkö hellästi ja suurella sydämellä voi elokuvaa tehdä.


Sydämen koko.  
Millä se mitataan.  Eräs mies sanoi minulle kun olin nuori ja ikäni puolesta hukkunut epäselvään itseeni.
  - Sinua voi rakastaa vain sellainen, jolla on suuri sydän.
En siis mahdu pieneen sydämeen.

Sydämiä ei pompi vastaan joka päivä, ei edes joka vuosikaan, joten olen oman sydämeni varassa ja sen koko vaihtelee.  Iso sydän vaatii hyvän peruskunnon ja selvän pään.  Nekin vaihtelevat, ei joka päivä tarkoitustaan ymmärrä, ei kukaan.
           Vapina on merkki.
Vapina kertoo, että eletty on.  Kädet tutisevat tahdostani piittaamatta.  Ympäristö häpeää tutisijoita,  naapuri ja kylänmies katsovat toisaalle.
           Vapina on synti ja häpeä.


Mutta eivät kädet lakkaa lentämästä, vaikka niille puhuisi taivaan ja maan merkit.  Matti Ijäksen sanoma epätäydellisyyden oikeutuksesta armahtaa minutkin, tärisijän.
Joten, kuin painija mittaa voimiensa määrää junanvaunulla, minä jatkan.
Käsieni kanssa ja tekojeni kautta.

 

 

tiistai, 9. heinäkuu 2019

Uskoakko vai ei

USKONNUKSIA

Uskovat seisovat kadun kulmassa, esitteet rivissä, kädenmitan päässä, aurinko kärventää suloisesti ja kävelijöillä on kiire.  Uskova ajattelee, riittää kun seison tässä, valmiina.  Sanon sanomattomasti, tule eksynyt, raskautettu niin jaan tätä armon asiaa.  Sitä, että kuolemaa ei ole vaan meitä odottaa kirkas ylösnousemus paratiisissa.  Kävelijä vilkaisee, huokaisee äänettömästi: Voi raukkoja, uskovat mahdottomaan.  Pimeä hauta meitä odottaa, eimikään.  Miksi uskotaan, miksi ei uskota.  Lukeneet ja vähemmän tietävät paasaavat paikaltaan, kukin luonteensa, kokemuksiensa mukaan.  Ero on vain siinä, että toiset parkkeeraavat kadun kulmiin, kaupunkien keskustaan julistamaan uskoaan, kun taas toiset ovat hiljaa.  He uskovat hiljaisesti hiljaisuuteen, siihen kun kaikkeus on yksi viiva horisontin hämyssä.  Käden ojennus, hymy tai ystävällinen katse.  Kun vakavasti sairastunut kavahtaa säälijöiden joukkoryntäystä, hän saakin kevyen myötätunnon kosketuksen olkapäälle, lääkärin vastaanotolla.  Silloin hän ymmärtää mihin uskoo.  Ei suuriin sanoihin, ei lupauksiin paremmasta vaan siihen, että elämä on.  Se on nyt.

torstai, 23. toukokuu 2019

VOIMEITÄ.

nousu.jpg

Pienen maamme kulttuurivaikuttajat ihmettelevät omakustanteiden määrän kasvua.  Runouden taso laskee, he sanovat.  Keksittyään ilmiölle nimen:  ITE-taide, he rentoutuvat.  Saammeko nyt, me itsekustantaneet synninpäästön?  Tuskin omakustanteet ns. ammattikirjoittajien markkinoita uhkaavat, tasollisesti tai muutenkaan.  Yleensä kirjat jaetaan sukulaisille ja niihin kirjastoihin, mitkä suostuvat ottamaan kokoelmiinsa omakustanteisen kirjan.  Eikä silloin ole kyse julkaisutahosta vaan kirjan sisällöstä.  Runoudella on aina mennyt heikosti, oli sitten kyse "ammattilaisen" tai "harrastelijan" teoksesta.  Marginaali ryhmä lukee runoja.  "Liian vaikeata", sanovat monet.  Mutta nyt isojen kustantamojen valta horjuu.  Kansa on ottanut unelmiensa toteutuksen omiin käsiinsä.  Paskat arvostelijoista, he sanovat ja kirjoittavat, maalaavat sydämensä kyllyydestä joko yleisölle tai itselleen.  Tekemisen, luomisen iloa ei mkään horjuta.  Miksi ns. asiantuntijat "pistävät nokkansa" joka elämänalueelle?  Oli sitten kyse ruuasta, liikuntatottumuksista yms., niin asiantuntijoita riittää.  Jatketaan samaan malliin, eikö niin?  Itsemääräämisoikeudella.