torstai, 25. marraskuu 2021

Ravistelua

Taas se on täällä.  Mikä?  Piikikäs pallo, äreä loinen,  kansan kauhu.   Korona.  Ehdimme jo huokaista, turhaan.  Sekin puhallus olisi pitänyt jättää väliin ja vain nieleskellä ja odottaa pahinta.  Nyt väki siirtyy taas sisätiloihin.  Rokotetut ja rokottamattomat.  Ei ole turvassa kukaan.  Minulla kuluu maskipino.  Naama hiestyneenä pidän suojaa, vaikka ahdistaa.  He jotka eivät pidä, ajattelen ilkeästi.  Toivottavasti saat koronan.  Niin ilkeä olen.  Mutta enempi väestöstä käyttää maskia, mikäli katsoo ympärilleen voi asian olevan tolallaan.  Harmaita ilmoja riittää.  Miten säilyttää valon kuvajainen mielessään,?  Raitis ilma auttaa, kävelylenkit. 

torstai, 2. syyskuu 2021

Miehet, nuo väkevät.

Kun keittiön loisteputki on vetänyt viimeisen henkäyksensä, miettii asukas, tässä tapauksessa yksin asuva nainen, mitä nyt.  Muutaman päivän jälkeen hän jo tietää, että uusi putki on ostettava itse, taloyhtiö ei sitä korvaa.  Vaiheessa 2 hänen on mietittävä, missä on lähin kauppa kyseiselle tuotteelle.  Vaiheessa 3, hän päättelee puolen kilometrin päässä olevan kaupan myyvän kaikenlaista, miksei siis myös loisteputkia sekä muita sähkölamppuja.  Vaiheessa 4, hän astelee kauppaan.  Suurehko tila, täynnä tavaraa.  Hän kiertää käytäviä, hän siristää silmiä nähdäkseen joka mahdollisen nurkan.  Pakko kysyä, hän päättää, koska kiertelystä huolimatta hän ei näe, huomaa etsimäänsä.   Kassa, koska myyjiä ei näy, sanoo ettei kokoja ole kuin kaksi ja ne ovat sillä ja sillä käytävällä.  Ok.  Hän löytää hyllyn ja toteaa kassan olleen väärässä, kokoja on useampia, joiden seasta hän poimii sopivan kokoisen, jota vielä vertaa loisteputkeen, jonka oli irroittanut paikaltaan ja ottanut mukaan. Toivottavasti koko on oikea, toivottavasti uusi putki sopii, hän miettii useampaan kertaan.  Vaiheessa 5, kotona.  Hän asettelee putkea paikoilleen.  Päissä olevat piikit on saatava sopimaan oikeisiin kohtiin.  Helppo todeta, vaikea tehdä.  Hänen kätensä lepattavat, eikä hiki lakkaa virtaamasta.  On annettava periksi.  Periksi antanut ei tahdo myöntää itselleen, että on antanut periksi, joten hän päättää, seuraavien muutaman päivien aikana vielä yrittää.  Yrittänyttä ei laiteta, sanoo sananlaskukin.  Mutta ei.  Putki pyörii hyödyttömänä pöydällä ja keittiö on edelleen pimeä.  Pakko kutsua huoltomies, vaikka hän ei haluaisi.  Vaiheessa 6, hän, hyvin nukutun yön jälkeen soittaa huoltoyhtiöön.  Automaatti latelee ohjeita.  Olet jonossa, vastaamme mahdollisimman pian, sanoo ääni.  Samoja ohjeita ladellaan useampaan kertaan, kunnes vaihde vastaa.  Hän selittää asian.  Hyvä on, yhdistän asiakaspalveluun, sanoo pirteä ääni.  Taukomusiikkia.  Hän ei hermostu, hän on päättänyt viedä asian loppuun.  Naisääni vastaa kymmenen minuutin päästä.  Asukas selittää asian toiseen kertaan.  Nainen, puhelimen toisessa päässä kärsivällisesti ohjeistaa miten ja kuinka putki asetetaan oikealla tavalla.  Ei, sanoo soittaja, en osaa olen yrittänyt useamman kerran.  Vihdoin asiakaspalvelussa luvataan viestittää huoltomiestä, joka ottaa yhteyttä kun aikaa liikenee.  Vaiheessa 7, nainen valmistautuu pitkään odotukseen, koska huoltomiehet lienevät kiireisiä.   Mutta mies soittaakin jo tunnin, parin päästä.  Oletteko kotona, mies kysyy, kyllä olen, vastaa nainen.  Vaiheess 8, mies tulee.  Asukas selittää hengästyneesti tilanteen.  Mies on rauhallinen, niin rauhallinen, että kaikki maailman meret hiljenevät moisen tyyneyden edessä.  Hän ottaa, rauhallisiin käsiinsä putken, tiirailee hetken ja ihme.  Putki on paikoillaan ja valo syttyy.  Asukas ei polvistu, vaikka sekin mahdollisuus käväisee mielessä, hän kiittää.  Hän kiittää sydämensä pohjasta, niin kuin ei ollut koskaan aikaisemmin kiittänyt.

torstai, 19. elokuu 2021

Diagnooseja.

Kun et käyttäydy, kun et sano juu ja aamen, saat diagnoosin.  Apua.  Ennen diagnoosia on mentävä lääkäriin.  Lääkäri miettii, lääkäripäässään mahdolliset vaihtoehdot ja niitähän riittää.  Siinä tapauksessa kun tapaus on epämääräisyydessään epämääräinen, kirjoitetaan paperiin persoonallisuushäiriö.  Kun paperi lähetetään potilaalle, anteeksi asiakkaalle, pitää vastaanottajan laittaa päänuppinsa parempaan järjestykseen, että pystyisi omaksumaan paperiin kirjoitetun päätöksen.  Jos ei, niin sotku lisääntyy.  Pääsotku siis.  Vyyhdin jotakuinkin aukaisemaksi, asiakas ei mene toiselle lääkärille, koska hänellä on aavistus, että lääkärit vetävät yhtä köyttä, eikä siis toinen lääkäri kumoa edellisen lääkärin diagnoosia eli summasumarum, asiakkaan, persoonallisuushäiriöisen on liimattava uusi kyltti persoonallisuutensa karttaan.  Ulkopuoliset eivät näe, tietenkään, kuka on kyseisen diagnoosin omaava, ainoastaan jos hän alkaa elehtimään tai muuten käyttäytymään poikkeavasti.  Koska kukaan ei halua omituisen olion leimaa otsaansa, hän astuu tielle, mikä huteruudessaan vie jos ei tuhoon niin pitkälliseen kärsimykseen.  Joten sukulaisvierailut ym. kissanristiäiset hän, hammasta purren kestää kunnes koittaa se päivä, ehkä vuosien, vuosikymmenten jälkeen, että kestävyyden mitta vetelee viimeisiään.  Silloin, jos järkikultaa on vielä jäljellä, hän päättää.  Nyt riittää.  Vaikka ihmiset ympäriltä kaikkoaisivat, hän päättää töräyttää asiat niin kuin ajattelee, sillä hän ei ole, kaikesta huolimatta menettänyt sielunsa syvintä olemusta, sitä mikä tekee meistä minun.  Huomaamattaan hän on suojellut minäparkaansa kuin sotilas suojelee isänmaataan.  Minuus on hänen isänmaansa.  Mutta diagnoosit eivät lopu, niitä jaellaan kuin karkkeja hyllyltä.  Lääkärikunta on pysynyt, jos ei suht samana, niin kuitenkin sellaisena suurinpiirtein.  Jokunen ammattikunnan edustaja on yrittänyt lausua erillisia näkemyksiä ihmisen kokonaishyvinvoinnista, joskaan ei valtavalla menestyksellä.  En tiedä nykyistä prosenttimäärää mitä aivoista tiedetään, viimeksi se oli 30%, vai olenko kenties väärässä.?

sunnuntai, 8. elokuu 2021

Erakon päiväkirjasta 2

Sataa.  En valita.  Maa juo, seinät valuvat taivasvettä, lintuja ei näy, mihin ne menevät sateella? Hiljaista, liikenne hurisee.  Ei häiritsevästi.   Maalaus kuivuu, seuraavaan kerrokseen.  Maalaaminen on matka, joka kerta uusi.  Minä palaan kuvissani tuntureille, kivien sykkeeseen.  Ymmärrän kiviä, koska olen asunut kivien keskellä, nähnyt niiden mykän kovuuden.  Ajan.  Kiven aika on ajan olemuksista konkreettisin.  Kun sivelin kiven pintaa, kun nukuin kivikkoisella maalla, kuulin huminan, ilman ja veden liiton.  Onko kivi vain kova, onko kivi vain läpipääsemättömyydessään armoton?  Tunturien kiviin ei ihminen ole koskenut, ne ovat muotoutuneet tahtonsa mukaan ja saaneet pintaansa ajan värin.  Patinan.   Koskemattomuudessa asuu viattomuus.  Kun maalaan kiviä, kuljen koskematonta matkaa, viattomuuteen asti.  Siten kuin kykyni riittävät.  Turha lause.  Tietysti teemme asiat sen asteisen ymmärryksen ja taidon mukaan, mikä kullakin sillä hetkellä on.  Mutta työ synnyttää seuraavan, se maalaamisessa on mystistä.   Tai kun ei toviin maalaan, niin kyky lisääntyy??!   Ymmärtää, mitä ei tajunnut edellisen työn kohdalla.  Oli se sitten viikon, kuukauden tai vuoden takainen työ.   Yksinolon määre kasvaa,  prosessi vaatii yksinolon.  Se ei ole yksinäisyyttä, mikä sanana on turhan paljon lastattu negatiivisuudella, vaan pyrkimystä saada yhteys olennaiseen.  Mikä on olennainen?  Kullakin ydin on omansa.  Minulla olennainen kytkeytyy historiaani, mitä olen tehnyt, mitä olen kokenut, miten kokemani on vaikuttanut perusluonteeseeni.   Mikä asia pyrkii, iästä riippumatta jatkuvasti pintaan.  Maisema on peili, minun maisemani avautui kun muutin pohjoiseen.  Arktinen tyhjyys istui luonteeseeni kuin nakutettu.  On koskemattomia metsiäkin, kai, mutta metsä on haavoittuvampi ihmisen teoille kuin tunturimaisema.   Metsä ei ole minun maisemaani, en ymmärrä sen "paljoutta".  Voin poimia metsästä kiven ja yrittää ymmärtää sitä, sen teenkin, vielä. 

tiistai, 3. elokuu 2021

Erakon päiväkirjasta

 Auli Viitala perää Aamulehden artikkelissa köyhille enemmän ääntä.   Röhöm!  Ääneen köyhät!  Vaikka sana köyhä ei ehkä ole enää tätä päivää vaan pienituloisuus sanana kuvaa paremmin tämän päivän varatonta.  Itse olen pienituloinen, mutta en ole koditon ja ruokaakin on joka päivälle.  Eli onko minulla oikeutta valittaa?  Ei nyt, tällä hetkellä olen tyytyväinen.  Olen tottunut.  Mitä tekee tottunut ihminen?  Ei mitään.  Ei ainakaan nouse huojuville barrikadeille tai mekasta muuten oikeuksiensa perään.  Hän vaikenee ja tyytyy.  Lapsena lämmiteltiin uunin kyljessä ja lutikat marhasivat seinien välissä.  Puitteet sodan jälkeen olivat samaa kuin sanoisi, kiitos ja aamen.  Perintö soljuu verenkierrossani lämpimänä, enkä taistele sen sanomaa vastaan.  Pahinta on jos köyhyys, vähävaraisuus pesiytyy pääkoppaan ahdasmielisyytenä tai muuna irvistelynä.  Silloin mikään ei ole niin kuin pitää, jatkuva valitusryöppy pyrkii ulos suusta asiasta kuin asiasta.  Mistä ns. vihapuheet syntyvät?  Köyhyydestäkö?  Kateudesta?  Ei kenelläkään nykysuomessa ole asiat niin huonosti, että moiseen käytökseen olisi todella syytä.  Minun mielestäni.  Pienituloinen voi tietysti "sössiä" asiansa, ettei eläke, toimeentulotuki tai palkkakaan riitä tyytyväisyyteen, saati kiitokseen ja aameneeseen.  Taiteilijatkin tyytyvät statukseensa, mikä epämääräisenä, ainakin muutaman viinilasillisen jälkeen,  saa aikaan puhetulvan, mikä ei ole positiivisuudella kyllästetty.  Taiteilija nousee vähävaraisuutensa "yläpuolelle",  selittää itselleen luovuuden kaikenkattavasta voimasta, ainakin silloin kun värit, pensselit, kankaat on maksettu ja laskupino vähentynyt.  Missä on se poliitikko joka sanoo olevansa köyhien asialla, heidän äänitorvenaan?  En tiedä.  Puhua voi, luvata ummet ja lammet, mutta vähävaraisuus pysyy, niin kuin on pysynyt aina.  Tasapaino pitää olla.  Rikkaitten ja köyhien välille syntyy kitka, että talous pysyy tuoton ja tuottamattomuuden keinussa.