perjantai, 9. huhtikuu 2021

Ihmettelyn into

Kun ihmettelee, on elossa.  Kun kysyy, miksi, kuinka, miten, saa päivä kummasti piristystä ja aivoparat hieman aktiviteettia.  Ihmettelyinnon voi yhdistää kapinamieleen.  Kun jo ikävuosia karttuneella on kapinan tynkää vielä verenkierrossaan, on se erillaista kuin nuoren kapina.  Kun nuori meuhkoo, lähinnä lyö päätään seinään, vanha tuumailee ja saattaa kirjoittaa eriävän mielipiteen paikallislehteen tai nostaa edessään olevat roskat (mm.kasvomaskit) roskalaatikkoon.  Näyttäen siten mallia muille kanssakävelijöille, jos nyt kukaan huomaakaan moista tekoa.  Mutta vanhus ei siitä pahastu eikä ihmettely reaktionpuutteesta vähene.  Filosofia on ihmettelyn aatelia.  Kun on filosofi on yhteiskunnallisesti hän, jota kuunnellaan.  Se on ammatti.  Saako filosofi jotain konkreettista aikaan? He, tietääkseni pitävät kursseja ja luentoja elämäntapataidoista, luulisin ja kirjoittavat kirjoja, kuten teki mm.tanskalainen Sören Kierkegaard.  "Katso taivaan lintuja, eivät nekään sure huomista", hän kirjoitti.  Kun katsoo Esa Saarista, katsoo hyväosaisen olemusta.  Häntä puukottanut lienee sekavuustilassaan olleen vailla sen kummempaa motiivia.  Paha olo purkautuu miten milloinkin.  Esa Saarinen kutsuu vaimoaan kuningattareksi ja ihmettelee mikseivät useimmat miehet tee sitä vaimoilleen.  Sitä minäkin ihmettelen.  Minä olen saanut lähinnä sanallista tai fyysistä nyrkkiä turpaan, viestinä, ole niine hyvinesi.  Ihmettelen sitä, eikä asia vastausta saa, vaan jää ihmettelyn tasolle niin kuin useammat ihmettelyn aiheet.  Ihmettelijä ihmetteleekin harrastuksen vuoksi, hän ei odotakaan vastauksia tai ratkaisuja.  Ihmettely on elämäntapa ja siten lyö kättä yhdessä ajattelun vapauden kanssa.

maanantai, 5. huhtikuu 2021

Aina voi nojata seinään

Kun seisoo penkittömällä pysäkillä, voi todeta, onneksi vieressä on seinä mihin nojata.  Lapsena Kaijan isä sanoi, pitelet seinää pystyssä, kun odotin Kaijaa, leikkikaveria ja nojasin oven suuhun.  Lättähatut norkoilivat seinänvierustoilla 50-luvulla.  Siellä ne maleksii, sanoivat lättähattuvihaajat.  Nykyisin nojataan seinään ja tarkistetaan kännykän sisältöä.  Voiko seinään nojaamista pitää metaforana elämän vaikeista, rennoista, hyvistä hetkistä.  Silloin kun toivomme, olisi joku tai jotain mihin nojata.  Ihminen tai pilleri, seinä tai puiston penkki.  Ahdistunutta ei jaksa monikaan kuunnella, paitsi ammattinsa puolesta, silloin voi ottaa pillerin ja saada hetken hengähdyksen.  Avioliitossa ajattelemme, nyt ja aina on ihminen johon nojata kun pelottaa tai on vaikeaa.  Kun katselemme elokuvaa, ajattelemme, onneksi nuo kärsivät ja pelkäävät, minä olen vain katselija.  Eli nojaamista ei voi välttää.  Aina löydämme tavan, kanavan mihin nojata, sulkea silmät ja ajatella vapauden auvoista rantaa, jossain se on, on oltava, että jaksamme uskoa tähän päivään, huomiseen.  Välillä voimme ristiä kädet, nojata  Kaikkivaltiaaseen, uskoa, että on totta, mitä ei aina ole todeksi vannottu.  Lapsena nojasin äitiin, haistelin esiliinan tuoksuja, turvaa.  Usein siihen ei ollut mahdollisuutta, koska tehtiin työtä, aamusta iltaan, istuskelut olivat laiskoja varten.  Jotkut nojaavat viinan tuomaan humalatilaan.  Hetken helpotukseen, mitä siitä vaikka pääkipu riipoo päätä seuraavana päivänä, hetken unohdus on sen arvoista.   Huumeet,  ostomania ovat myös nojaamista, niistä vain menevät rahat ja terveys.  Väsynyt on oikeutettu nojaamiseen, rakennuksilla miehet nojaavat lapion varteen.  Tuolissa on käsinojat, tottakai, niissä kätemme huokaavat päivän aherruksesta.  Nyt kallistun tuolin selkänojaan, nojaan ja lepään.

perjantai, 2. huhtikuu 2021

ANTEEKSI ja muita sanoja

Kun sanoo anteeksi tarpeeksi monta kertaa, turpoaako sana kylläisyydestä, huokaa.   Voiko silloin sanan jättää sanavarastostaan?  Onko silloin vapaa anteeksipyytämisestä? Siis onko sanoilla mittansa?  Kun oikein muistelen, niin en ole sanonut anteeksi kuin muutaman kerran elämäni aikana.  Minulta ei myöskään ole pyydetty anteeksi.  Koskaan?  Eikö sana siis sovi maahamme, eikö tapakulttuurimme opettanut meitä tarpeeksi, jos ollenkaan?   Englanniksi on helppo tokaista, vaikkapa sivulauseessa, sorry, i´am sorry.  Suomenkielessä sanat eivät taivu sukkelaan, ne ovat kankeita kuin silloin, kun sanotaan, pitääkö asia rautalangasta vääntää.  Suomalainen aristelee sanankäyttöään.  Viha, sitä ei sanota ääneen.  Minä vihaan sinua, ei.  Vaikka hiljaisessa mielessämme ajattelemme vihantunnetta lämpimästi.  Minä häpeän.  Sanotaanko sitä?  Minä häpeän tekoani, sanoo vanki, saanko anteeksi.  Sanooko hän niin?  Eli kiperässä paikassa voimme nöyrtyä sanomaan, anteeksi, annatko anteeksi.  Annan, minä annan anteeksi.  Miltä se tuntuisi?  Saada anteeksianto?  Kirkossa alttari seisoo kuin anteeksi-annon symboli.  Kun menemme ehtoolliselle, olemme vakuutetut anteeksisaamisesta.  Jeesus on ottanut taakkamme, olkaamme vapaat synnistä, joten älkäätte enää syntiä tehkö.   Onko anteeksianto siis perimää kristinuskosta, onko sana jalostunut Raamatun sivuilla.  Näin pääsiäisenä anteeksianto tulee lihaksi.   Uskomattomat ja uskovaiset voivat ristiä kätensä ja sanoa, anteeksi.  Anteeksi sinä ja sinä.  Anteeksi, elämä.

torstai, 25. maaliskuu 2021

Vallan värit

Onko vastuullisesti käytettyä valtaa olemassa?  On toki, ainakin pyrkimystä siihen.  Mutta ihminen on ihminen, vajavainen.  Kun katsoo Sanna Marinin posliinisilmiin, uskoo kaiken, kun taas Petteri Orpon silmälasien takainen katse ei vakuuta.  Vallan kahvassa olevat naiset saavat vihat päälleen, miesten ylivallan horjuessa tapahtuu sisäisiä myllerryksiä, mitkä toivottavasti saadaan kuriin terveellä järjellä, mitä toivottavasti vielä käytetään vallan huipullakin.  Me, joilla ei yhteiskunnallista valtaa ole, harjoitamme ns. piilovaltaa?  Se ilmenee arjen valinnoissa.  Mitä ostamme, mitä jätämme ostamatta.  Kenelle avaamme kukkaronnyörin ja kenelle ei.  Aviovaimona kuljemme perimämme teitä.  Mitä teki äitimme ja hänen äitinsä sitä ennen.  Jos nykyajan vaimo kysyy, mikä on homman nimi tai ihmettelee kaiken kaikkiaan avioliiton asetelmaa, saa, jos ei nyrkkiä pöytään, niin ukaasit mitä kuuluu tehdä, miten on aina tehty.  Ystävyys-suhteetkin ovat vaaravyöhykkeessä, mitä tulee piilovaltaan.  Ystävällisyyden ja "hyväätarkoittavan" asenteen kyseenalaistaminen ei ole suotavaa.  "Auttajan varjo", kirjan kirjoittaja Martti Lindqist yritti repiä auki, kysyä, onko auttaminen aina pyyteetöntä vai onko se peiteltyä vallankäyttöä.  Ystävä voi erehtyä, "hyväätarkoittavuudessaan", astumaan sille yksityisyyden alueelle, mikä kuuluu jokaiselle.  Päätämme itse, meillä on siihen oikeus, kuinka ja miten olemme suhteessa toisiin ihmisiin.  Ystävällinen ystävä voi levittää koko kirjon vikoja, erehdyksiä toisen eteen, tuomaroi kaikessa "viattomuudessaan", kuin ei olisi muuta tehnytkään.  Mitä tekee "uhri"? Hän vaikenee.  Hän ei lähde siihen kilpajuoksuun, selittelyyn, mikä on totta, mikä ei.  Hän tekee sen, mihin pystyy parhaiten, vaikenemiseen, koska sekin on yksi piilovallan, itsesuojelun, väline.  Nuoret naiset ovat ulkonäköön liittyvän vallan alla.  Vanha voi levitä, rypistyä, vapautua siitä vallasta.  Voi taivas, jos olet nuori, ylipainoinen, niin kommentteja riittää.  Mitä he tekevät?  Aloittavat kauneusleikkaukset, botox-pistot.  Ovatko he onnellisempia?  Uskallan epäillä, koska se on loputon tie, mikä ei pääty hyvään itsetuntoon, saati tyydyttävään peilikuvaan.

lauantai, 13. maaliskuu 2021

Musan murkinat

Musiikki.  Jo sanassakin soi sävelet.  Olen aina kuunnellut musiikkia.   Mieltymykset vaihtelevat.  Teini-iässä, ensimmäisen levysoittimeni myötä, käteeni eksyi vahingossa Gilbert Becaud´in levy.  "L´important ce la rose".  Hän lauloi, eikä meinannut.  Sähköisen teräksinen ääni, tekniikka paikallaan olematta kova.  En ymmärtänyt kieltä, mutta ei haitannut, sanoma meni perille.  Häntä seurasi Serge Reggiani, Charles Aznavour, Yves Montad.  Nykyisin on Patricia Kaas.  Kaikki erinomaisia laulajia, universaaleja. 

Seuraan Voice of Finland´ia.  Ihailen hyvää laulutaitoa.  Harvoin kuitenkin iho nousee kananlihalle, suurin osa ovat vielä raakile-asteella.  Jo ulkoinen habitus on useimmilla hakusessa.  Esiintyjä on taian palveluksessa, kokonaisuus kysyy koko lavan mittaa, tilan ottoa.  Onko tarjonta heijastuma yhteiskunnastamme?  Huono itsetunto, metsäläisyys.  Kansainvälisyytemme astelee vieläkin ensi askeleitaan.  Olavi Virta- vaivaa kuten tiedämme omasi "maailman" äänen.  Menikö hän ulkomaille levittämään musiikkinsa sanomaa, ei.  On varmasti elämys seisoa lavalla ja laulaa, nähdä yleisön syttyvän tai sitten ei.  Kun Qeen-yhtyeen Freddy Mercury vetää lavalla " I want it all, i want it now"- kenelläkään ei tule mieleen väittää vastaan.  Hän laittoi kaiken taitonsa, energiansa esitykseensä ja yleisö hurrasi.  Yhteys oli täydellinen.  Leonard Cohen-kauteni kesti jonkun vuoden, kunnes poikani vinkistä koin uudelleenherätyksen laulusta: "It´s geting darker", johon ihastuin.  Cohen oli runoilija, joka lauloi tekstinsä, mikäs siinä.  Reijo Taipaleen "Sateen tango" sekä muut Unto Monosen sävellykset kuluvat soittimessani usein.  Ane Brun, norjalainen on suht uusi tuttavuus.  Persoonallinen sana- ja lauluniekka.  Keith Urban´in löysin sattumalta.  Hyvä, muusikko vereensä asti.  Klassiseen musiikin törmäsin nuorella iällä, kipale oli, mikäs muukaan kuin Vivaldin "Vuodenajat".  Siinä soivat taivaan nuotit, niin kuin Bach`in, Beethoven´in jne. musiikeissa.  Masentuneena kuuntelen musiikkia, iloisena samaten.  Väsyneenä, virkeänä soi musiikki taustalla.  Emme elä ilman musiikkia, se on ravinto ja ovi maailmaan.