perjantai, 19. lokakuu 2018

Jees-mies

             bronda_0874_l.jpg

juoksija huutaa vastaantulijoille

                                  HUOMENTA

kävelijät hämmästyvät

         he sanovat

juoksijan täytyy olla ulkomaalainen

koska suomalainen ei sano mitään

ei ainakaan juostessaan

 

kävelijät kerääntyvät

         he puhuvat ihmetyksen voimalla

                                         toisilleen

varikset, harakat, syysvalo ja polun hiekka

        kuuntelevat

tätä puhetulvaa

 

kävelijät hymyilevät, joku nauraa

eikä päivä ole enää arkipäivänraskas

vaan keveys on askeleissa

         kun jatkamme matkaa

tiistai, 16. lokakuu 2018

Pitkään meni ihan hyvin

                     20181016_090657.jpg

Anna Rimpelän kirja, PITKÄÄN MENI IHAN HYVIN, avaa vanhusasiaa humoristisesta näkökulmasta.  Koska kirjoittaja itse ei ole vanha, ( n. 35? )hän kirjoittaa energisestä iästään lähtöisin olevaa tekstiä.  Mikäs siinä.  Itse, lukijana jo ehtoopuolta käyvänä mietin onko kyseistä aihetta suunnilleen kaksi (2) tapaa lähestyä:  Satiiri tai ankea, sairauksiin keskittyvä, vähän ilonaiheita sisältävä näkökulma.  Olisiko jotain siltä väliltä?  Kukaan ei halua vanheta, silti kaikki vanhenemme.  Oletpa sinä nuorekas, sanotaan ryppynaamalle kun halutaan aiheuttaa hyvää mieltä.  Saako vanha olla vanha?  Ryppyineen, vaivoineen, rumana ja lihavana?  Mielellään ei.  Kirjassa Aino Ritari, päähenkilö, puetaan höpsähtäneeseen muotoon, joka on nykymaailman menossa alati ymmällään.  Tuomas Kyrön kirja, Mielensäpahoittaja, sivuaa vanhuutta ankeana, mutta samalla "hauskana"?!  Onko vanhuus uusi trendi?  Näytelmiä kirjoitetaan vanhustenhoidosta, Kassi-Alma oli pitkään yksi television hupihahmoista.  Kun on hauska ei ole väliä vaikka näyttäisi "seinästä revityltä".  Mihin olemme menossa?  Vanhusten hoito on edelleen aihe, mikä ei aina siedä lähempää tarkastelua.  Puutteita piisaa.  Jos ei ole sukulaisia vahtimassa, voi käydä niin, että vanha kuolee hoidon puutteeseen.   Anna Rimpelän kirjaa lukiessa nauratti, ei käy  kieltäminen.  Mutta miten hento onkaan se raja, ettei aihe mene pilkkaamisen puolelle...?

lauantai, 13. lokakuu 2018

syksyllä on kaikki toisin

IMG_2425.jpg

Suru on vaate päälläni.  
Surulla on tämän päivän kasvot.  
Tulen toimeen surun kanssa, en kiellä sitä.  
Syön puuron, tiskaan astiat,  pesen hampaat ja lähden ulos.  Kävelen metsään, metsätien päähän, sillan yli. Ohitan sairaalan, rannan ja tulen kaupungin laidalle.  
Linja-auto asema.  
Bussit, numeroidut laiturit ja kello seinällä, se on puoli kaksi.

En ole unessa, kävelen asfaltilla.  
Haistan märän kiven, vastaantulijat.  
Kosteat hiukset, takit ja kuluneet kengät.
On koleaa, pilvet makaavat katoilla ja kaikkialla harmaa sanoo:
Suru, suru, suru.
 
Koski kutsuu jokaista surullista hyppäämään.  
Mustat pyörteet kiemurtelevat pinnassa.  En voi katsoa, olen heikko, minussa ei ole veden voimaa.
Pilvet rävähtävät auki.  Maassa kituva kaistale valoa.
                                                                Tuijotan sitä.
Kolme minuuttia, se katoaa.
Tuuli paiskaa märän kasvoille.  Vesi tuoksuu- lohdullisesti- ei miltään.  Jatkan matkaa.
Eikä kenenkään tarvitse tietää, minne.

 

sunnuntai, 23. syyskuu 2018

maisema

IMG_2302.jpg

Maisemani on taloseinäinen, muutama puu siellä täällä.  Maisemani ei ole sellainen kuin toivoisin.  Ei ole kivirantaa, aavaa aukeeta, merta.  Viihdyn avoimessa maisemassa, lauloi Ulf Lundell.  Kun katson ikkunasta, muutunko seinäksi, taloksi?  Olenko maisemani näköinen.  Kantti kertaa kantti? Suoraviiva vastaan suoraviiva?  Rakennanko itseäni kuin tuota taloa?  Sortuuko minäni samoin kuin talo, mikä on aikansa päässä, purettava.  Unessa kävelen kahisevien kivien päällä.  Tämä on rantaa, huomaan ja tuuli repii merta.  Ei ketään.  Taloni seisoo törmällä.  Se on kotini, sen täytyy olla.  Kiire.  Minun on päästävä sisään,  äkkiä lämpimään.  Mutta jalkani ovat kiinni maassa, vedän, ponnistan.  Herään.  Roska-auto kolisee pihassa,  rapussa askeleet.  Ovi kolahtaa.  Katson ikkunaan, niin kuin joka aamu.  Seinät, talot.  Katolla rivi naakkoja.  Tuuli paukuttaa peltiä.  Pilvistä.   Maisema ja minä.  Tänäänkin...

keskiviikko, 19. syyskuu 2018

miksi lääkäri on lääkäri

lc3a4c3a4kc3a4ri_01-20170629.jpg

Onko läärikäyneissä mikään muuttunut?  Onko lääkäri edelleen Jumala?  Menemme vaivoinemme vastaanotolle "lakki kourassa"-asenteella.  Olemme valmiiksi "avoimia haavoja" ja minuutemme makaa maassa ääneti.  Emme odota mitään ja toivomme paljon.  Miksi lääkärin on vaikeaa (mahdotonta) kohdata potilas -anteeksi-asiakas läsnäolevana ihmisenä?  Onko työ tosi vaativaa, tosi voimia vievää, tosi, niin mitä?  Mistä tiedämme koska ns. valelääkäri on vastassamme?  Kerran, huom. yhden kerran pitkähkön elämäni aikana tapasin lääkärin joka kysyi sisään tullessa:  No, miten olet voinut?  Olin myyty, olen sitä vieläkin.  Vahinko vain, että kyseinen lääkäri katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.  Onko lahjakkuuksien paikka muualla kuin "rupisissa"  terveyskeskuksissa?  Siltä se näyttää minun silmin katsottuna.  Vastavalmistuneet untuvikot kyllä kansoittavat vastaanoton käytäviä, nuo epävarmat alut jotka luottavat kirjojen totuuteen ja sellaiseen asiakkaaseen joka ei kysele, ole hankala tai muutenkaan kyseenalaista nuoren minän kaikkivoipaisuutta.  Miksi lääkäriksi ryhdytään?  Tuskin, kovin usein ainakaan, laupiaaan auttamistyön takia.  Sydämen lääkäri?  Onko sellaisia vai ovatko he niitä jotka lähtevät kehitysmaihin, auttamaan "todellista" apua tarvitsevia kurjia?  Me muut jääkäämme tänne elintasovaivojemme kanssa, ihan oikein meille?  Onko monilla lääkäriopiskelijoilla motiivina oiva liksa, sosiaalinen status?  Äitini, vanhan kansan ihmisenä lääkärille mennessään kiillotti ja putsasi olemuksensa, ettei vain köyhyys näkyisi, tuoksuisi "paremman" ihmisen nenään häiritsevästi.  Vieläkin äidin neuvot kuiskivat takaraivossa lääkärikäynnin aikana:  "Pese ittes ja muista käyttäytyä".