Kamala ilma ei pyydä anteeksi.  Kun kävelijä kävelee kamalassa säässä, kun nuohtunut lumi turpoaa jalkoihin, täytyy kävelijän nousta kestokykynsä huipulle ja todeta posket kireänä:  Tämän vielä kestän ja sitten...

Kävelijä ymmärtää, kävelijällä on tien rakenne ja historia otsan takana, eikä tukan pesu tai hilseet  poista päähän kertynyttä tietoa.  Sateen ja lumen tuhnussa kävelijä on tiellä ainoa, kuin maailmanlopun jälkeisessä avaruuden maisemassa, missä yksinäisyys ei ole ihme vaan tosiasia.  Ikkunat helottavat tyhjyyttä, edes verhojen heilaukset eivät todista seinien sisäisestä elämästä.  Vuoden ensimmäisen päivän oikeuttamassa levossa kukaan, turhia rasituksia välttävä, ei pistä edes nokkansa vertaa ilmaan, mikä on, kuten sanottu, kamala.  Kävelijä, jolla on päämäärä, ei anna hetkestään kuin hetken heitä ajatellessaan koska hän keskittyy lipsuviin kenkiinsä ja tietoisuuteen, että kävely päättyy.  Aina se päättyy johonkin.  Oli se sitten kilometrimäärään, jalkojen uupumukseen tai  tuttavan kotiin, mikä osuu eteen sopivasti mutkan takaa. 

Kävelijä ei ajattele elämän tarkoitusta, hän kävelee.  Kävely on yksinkertaista, suoraa, kuin tie hänen edessään. Maisema.  Usvaa, utua, harmaata.  Harmaa ympäröi joka notkelman, puun, taivaan, veden pinnan.  Takki roikkuu märkänä, koska sateenvarjon kävelijä muistaa vain silloin kun ei sitä tarvitse.  Seuraavana päivänä, yön jälkeen kävelijä ajattelee, kävelenkö tänään vai ajattelenko kävelemistä.  Kenties hän istuu kotonaan, katsoo ikkunasta toisia kävelijöitä ja hymyilee.  Nostaa jalat vaaka-asentoon, niin kuin kävelijä-identiteetin omaava aina tekee.  Lepää.