Onko harvasanaisuus moka?  Puhua pitää, sanoi vanha kansakin.  "Sano ny jotain, sanoo tamperelainen.  Kahden sanan nainen miettii kotonaan.  Ai.  Olisiko pitänyt sanoa sitä ja mitä.  Jättää sitten asian miettimisen sikseen tarpeettomana.  Vesijuoksualtaassa harva yksin pulikoi.  Tylsää.  Puhekaveri on kullanarvoinen kun tekee viikottaista kuntoharrastusta vaikka mielummin olisi kotona, söisi pullaa ja katsoisi netflix-sarjoja.  Koska kukaan ei halua aikaistaa vanhuuden kelloa, kuntoilemme.  Ja puhumme.  Sopiva sosiaallisuus virkistää aivoja ja siten hidastaa dementiaa.  Puhua.  Puhua.  Suomalainen mies ei puhu, sanotaan.  No, suomalainen nainen puhuu miehenkin edestä.  Kun kahden sanan nainen juoksee vedessä, hän laittaa muovimyssyn korvilleen, ettei kuulisi kakkureseptien vaihtoja yms.  kaupassakäynti- tarinaa.  "Mikä sää luulet olevas, ookko sää parempikin", sanoo tamperelainen jos vähäpuheinen selittää puhumattomuuttaan.  Yleensä hän ei sitä tee, koska ei puhu kahta sanaa enempää.  Sisar ihmettelee.  Ei auta vaikka on kapaloiästä tuntenut, niin edelleen sanotaan, puhu ny jotain.  Teini-iässä lakkasin puhumasta, silloin ei irronnut kahtakaan sanaa.  Kauhu ympäröi silmälasipäisen.  " Kauheeta, pitääkö aikuistua vai", mietin.  Ja näin tulevaisuuden synkkänä selviytymistaisteluna.  "Älä ny poraa", sanoo tamperelainen heikolle.  En ole porannut kuin joskus salaa.  Saksalaisen mielestä suomalainen ymmmärtää hiljaisuutta.  Tarkoittaako hän hiljaisuudella puhumattomuutta, en tiedä mutta pokkaan saksalaiseen päin kiittäen enkä koe kaunaa vaikka onkin natsi-saksan jälkeläinen.  Pienikin ymmärrys auttaa vähemmistöön jäänyttä, silloin hän karaisee kurkkunsa ja sanoo kiitos.