Roskalavan vieressä on roskia.  Väsyneet kädet, voimaton tahto eivät ole jaksaneet työntää niitä pönttöön, vaikka pönttö on tyhjä ja tyhjä pönttö pitää täyttää roskilla.  Minä ja eräs toinen vihastumme.  Vihamme täyttävät roskapaikan, auringonpaisteisen aamupäivän.  Eikö ja miksi ei, kyselemme roskakasalta.  Mutta jäte ei osaa puhua, se makaa käytettynä, rypistettynä maassa.  Jos minulla olisi aikaa, nostaisin roskat pönttöön, sanoo se toinen ja starttaa pois.  Minulla on aikaa, mutta en nosta.  En ole enää vihainen, vihani on loppunut yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.  Jos olisin edelleen vihainen, antaisi viha norsun voimat ja leijonan tahdon.  Alkaisin "heiluakuinheinämies" ja suitsait maa olisi vapaa roskista ja olisin varmasti tyytyväinen.  Mutta.  Voimani ei ole eläinkunnasta, voimani ei ole voimaa ollenkaan vaan tahtoa ja tahto ei riitä kuin välttämättömään.  Kuten siihen, että lajittelemani muovi lajitellaan, eikä käyttämäni muovi pääse - toivon mukaan - luontoa saastuttamaan.  Koska muovijätepaikat ovat harvassa, on tahdonvoimani riitettävä löntystämään sinne asti.   Tähän asti se on riittänyt, mutta toisten - kenen- kuka on syyllinen, yhä lisääntyvään roskastamiseen, mikä on seurausta ostomaniasta, mikä näyttää vaivaavan yhä enempää osaa kansakunnasta, herää kysymys:  Hukummeko jätteisiin?  Italiassa rannat täyttyvät mereltä ajelehtivista muovipulloista,  Napolissa jätehuolto ei toimi vaan roskia pursuilee vastaan joka käänteessä.  Suomen järvissä ei riitä enää uiminen vaan kaikenlaiset moottorit on oltava persuksien alla, että nykyihminen saa tyydytyksen ja ainakin hetkeksi tarkoituksen tapaisen elämäänsä.  Viis metelistä, viis vettä saastuttavista aineista.  Mikään ei enää riitä.  Ihmiskunta haluaa ja halulle ei loppua näy.