Lenkillä.  Mulkoiluja.  Onko sulla Se?  Pysy kaukana.  Linnut panevat parastaan, luonto melkein heilimöi ilosta.  Kevät tulee.  Kevät tulee.  Luonnolle Se-sana ei merkitse itkua ja vaikerrusta.  Luonto ravistaa turhat pölyt hartioiltaan ja huokaisee.  Pitkä on luonnon henkäys.  Greta, Norjassa herää.  Ilmastonmuutos.  Ilmastonmuutos!  Tätä tarvitsimme.  Pienen pientä palleroviirusta.  Pentti Linkola painaa päänsä.  Kumartaa nöyrästi kehityksen suunnalle.  Mitä tekevät muut?  He kysyvät.  Mitä teen?  Mitä oikein teen nyt?  Lehti vastaa.  Tutustu itseesi.  Mene lenkille.  Ole hyvän puolella.  Eduskunta pukeutuu mustaan.  Hymyily kielletty, saati naurahdus.  Missä ovat miehet?  Eikö eduskunnassa ole miehiä astumaan esiin, asettumaan riviin, puhumaan vakavan toivoksi.  Naiset, nuo toivossa väkevät ovat herätetyt, jälleen kerran, puhumaan elämän puolesta.  Perheet katsovat toisiaan.  Kysyvät.  Kuka sinä olitkaan?  Ketä olemme me?  Lapset kysyvät.  Kuoleeko mummu nyt, kuoleeko pappa?   Ei.  He menevät aamuhämärissä kauppaan, luvalla ja tuhahtelevat.  Minä olen sodan kokenut, muutkin vitsaukset,  turhat vikinät pois.  Taiteilijat kehittelevät jo Se-sanan taidetta.  Kirjailijat väsäilevät ensimmäisiä Se-sanan värssyjä.  Kansa ihmettelee.  Lentääkö pallero ilmateitse, voiko kuoleman laittaa tyynyn alle ja unohtaa.  Ei voi.  Mutta valo lisääntyy.  Koirat tepsuttavat isäntiensä vierellä, hännät heiluen.  Eihän näkyä voi vakavana katsoa.  Hymy ilmestyy äkkiarvaamatta suupieleen.  Kasvolihasharjoitusta, miettii kävelijä ja kääntää koko naamataulunsa aurinkoon päin.