Sataa.  En valita.  Maa juo, seinät valuvat taivasvettä, lintuja ei näy, mihin ne menevät sateella? Hiljaista, liikenne hurisee.  Ei häiritsevästi.   Maalaus kuivuu, seuraavaan kerrokseen.  Maalaaminen on matka, joka kerta uusi.  Minä palaan kuvissani tuntureille, kivien sykkeeseen.  Ymmärrän kiviä, koska olen asunut kivien keskellä, nähnyt niiden mykän kovuuden.  Ajan.  Kiven aika on ajan olemuksista konkreettisin.  Kun sivelin kiven pintaa, kun nukuin kivikkoisella maalla, kuulin huminan, ilman ja veden liiton.  Onko kivi vain kova, onko kivi vain läpipääsemättömyydessään armoton?  Tunturien kiviin ei ihminen ole koskenut, ne ovat muotoutuneet tahtonsa mukaan ja saaneet pintaansa ajan värin.  Patinan.   Koskemattomuudessa asuu viattomuus.  Kun maalaan kiviä, kuljen koskematonta matkaa, viattomuuteen asti.  Siten kuin kykyni riittävät.  Turha lause.  Tietysti teemme asiat sen asteisen ymmärryksen ja taidon mukaan, mikä kullakin sillä hetkellä on.  Mutta työ synnyttää seuraavan, se maalaamisessa on mystistä.   Tai kun ei toviin maalaan, niin kyky lisääntyy??!   Ymmärtää, mitä ei tajunnut edellisen työn kohdalla.  Oli se sitten viikon, kuukauden tai vuoden takainen työ.   Yksinolon määre kasvaa,  prosessi vaatii yksinolon.  Se ei ole yksinäisyyttä, mikä sanana on turhan paljon lastattu negatiivisuudella, vaan pyrkimystä saada yhteys olennaiseen.  Mikä on olennainen?  Kullakin ydin on omansa.  Minulla olennainen kytkeytyy historiaani, mitä olen tehnyt, mitä olen kokenut, miten kokemani on vaikuttanut perusluonteeseeni.   Mikä asia pyrkii, iästä riippumatta jatkuvasti pintaan.  Maisema on peili, minun maisemani avautui kun muutin pohjoiseen.  Arktinen tyhjyys istui luonteeseeni kuin nakutettu.  On koskemattomia metsiäkin, kai, mutta metsä on haavoittuvampi ihmisen teoille kuin tunturimaisema.   Metsä ei ole minun maisemaani, en ymmärrä sen "paljoutta".  Voin poimia metsästä kiven ja yrittää ymmärtää sitä, sen teenkin, vielä.