Auli Viitala perää Aamulehden artikkelissa köyhille enemmän ääntä.   Röhöm!  Ääneen köyhät!  Vaikka sana köyhä ei ehkä ole enää tätä päivää vaan pienituloisuus sanana kuvaa paremmin tämän päivän varatonta.  Itse olen pienituloinen, mutta en ole koditon ja ruokaakin on joka päivälle.  Eli onko minulla oikeutta valittaa?  Ei nyt, tällä hetkellä olen tyytyväinen.  Olen tottunut.  Mitä tekee tottunut ihminen?  Ei mitään.  Ei ainakaan nouse huojuville barrikadeille tai mekasta muuten oikeuksiensa perään.  Hän vaikenee ja tyytyy.  Lapsena lämmiteltiin uunin kyljessä ja lutikat marhasivat seinien välissä.  Puitteet sodan jälkeen olivat samaa kuin sanoisi, kiitos ja aamen.  Perintö soljuu verenkierrossani lämpimänä, enkä taistele sen sanomaa vastaan.  Pahinta on jos köyhyys, vähävaraisuus pesiytyy pääkoppaan ahdasmielisyytenä tai muuna irvistelynä.  Silloin mikään ei ole niin kuin pitää, jatkuva valitusryöppy pyrkii ulos suusta asiasta kuin asiasta.  Mistä ns. vihapuheet syntyvät?  Köyhyydestäkö?  Kateudesta?  Ei kenelläkään nykysuomessa ole asiat niin huonosti, että moiseen käytökseen olisi todella syytä.  Minun mielestäni.  Pienituloinen voi tietysti "sössiä" asiansa, ettei eläke, toimeentulotuki tai palkkakaan riitä tyytyväisyyteen, saati kiitokseen ja aameneeseen.  Taiteilijatkin tyytyvät statukseensa, mikä epämääräisenä, ainakin muutaman viinilasillisen jälkeen,  saa aikaan puhetulvan, mikä ei ole positiivisuudella kyllästetty.  Taiteilija nousee vähävaraisuutensa "yläpuolelle",  selittää itselleen luovuuden kaikenkattavasta voimasta, ainakin silloin kun värit, pensselit, kankaat on maksettu ja laskupino vähentynyt.  Missä on se poliitikko joka sanoo olevansa köyhien asialla, heidän äänitorvenaan?  En tiedä.  Puhua voi, luvata ummet ja lammet, mutta vähävaraisuus pysyy, niin kuin on pysynyt aina.  Tasapaino pitää olla.  Rikkaitten ja köyhien välille syntyy kitka, että talous pysyy tuoton ja tuottamattomuuden keinussa.