Kun sanoo anteeksi tarpeeksi monta kertaa, turpoaako sana kylläisyydestä, huokaa.   Voiko silloin sanan jättää sanavarastostaan?  Onko silloin vapaa anteeksipyytämisestä? Siis onko sanoilla mittansa? 

Kun oikein muistelen, niin en ole sanonut anteeksi kuin muutaman kerran elämäni aikana.  Minulta ei myöskään ole pyydetty anteeksi.  Koskaan?  Eikö sana siis sovi maahamme, eikö tapakulttuurimme opettanut meitä tarpeeksi, jos ollenkaan?   Englanniksi on helppo tokaista, vaikkapa sivulauseessa, sorry, i´am sorry. 

Suomenkielessä sanat eivät taivu sukkelaan, ne ovat kankeita kuin silloin, kun sanotaan, pitääkö asia rautalangasta vääntää.  Suomalainen aristelee sanankäyttöään.  Viha, sitä ei sanota ääneen.  Minä vihaan sinua, ei.  Vaikka hiljaisessa mielessämme ajattelemme vihantunnetta lämpimästi. 

Minä häpeän.  Sanotaanko sitä?  Minä häpeän tekoani, sanoo vanki, saanko anteeksi.  Sanooko hän niin?  Eli kiperässä paikassa voimme nöyrtyä sanomaan, anteeksi, annatko anteeksi.  Annan, minä annan anteeksi.  Miltä se tuntuisi?  Saada anteeksianto?  Kirkossa alttari seisoo kuin anteeksi-annon symboli.  Kun menemme ehtoolliselle, olemme vakuutetut anteeksisaamisesta.  Jeesus on ottanut taakkamme, olkaamme vapaat synnistä, joten älkäätte enää syntiä tehkö.   Onko anteeksianto siis perimää kristinuskosta, onko sana jalostunut Raamatun sivuilla.  Näin pääsiäisenä anteeksianto tulee lihaksi.   Uskomattomat ja uskovaiset voivat ristiä kätensä ja sanoa, anteeksi.  Anteeksi sinä ja sinä.  Anteeksi, elämä.