Kun seisoo penkittömällä pysäkillä, voi todeta, onneksi vieressä on seinä mihin nojata.  Lapsena Kaijan isä sanoi, pitelet seinää pystyssä, kun odotin Kaijaa, leikkikaveria ja nojasin oven suuhun.  Lättähatut norkoilivat seinänvierustoilla 50-luvulla.  Siellä ne maleksii, sanoivat lättähattuvihaajat.  Nykyisin nojataan seinään ja tarkistetaan kännykän sisältöä.  Voiko seinään nojaamista pitää metaforana elämän vaikeista, rennoista, hyvistä hetkistä.  Silloin kun toivomme, olisi joku tai jotain mihin nojata.  Ihminen tai pilleri, seinä tai puiston penkki.  Ahdistunutta ei jaksa monikaan kuunnella, paitsi ammattinsa puolesta, silloin voi ottaa pillerin ja saada hetken hengähdyksen.  Avioliitossa ajattelemme, nyt ja aina on ihminen johon nojata kun pelottaa tai on vaikeaa.  Kun katselemme elokuvaa, ajattelemme, onneksi nuo kärsivät ja pelkäävät, minä olen vain katselija.  Eli nojaamista ei voi välttää.  Aina löydämme tavan, kanavan mihin nojata, sulkea silmät ja ajatella vapauden auvoista rantaa, jossain se on, on oltava, että jaksamme uskoa tähän päivään, huomiseen.  Välillä voimme ristiä kädet, nojata  Kaikkivaltiaaseen, uskoa, että on totta, mitä ei aina ole todeksi vannottu.  Lapsena nojasin äitiin, haistelin esiliinan tuoksuja, turvaa.  Usein siihen ei ollut mahdollisuutta, koska tehtiin työtä, aamusta iltaan, istuskelut olivat laiskoja varten.  Jotkut nojaavat viinan tuomaan humalatilaan.  Hetken helpotukseen, mitä siitä vaikka pääkipu riipoo päätä seuraavana päivänä, hetken unohdus on sen arvoista.   Huumeet,  ostomania ovat myös nojaamista, niistä vain menevät rahat ja terveys.  Väsynyt on oikeutettu nojaamiseen, rakennuksilla miehet nojaavat lapion varteen.  Tuolissa on käsinojat, tottakai, niissä kätemme huokaavat päivän aherruksesta.  Nyt kallistun tuolin selkänojaan, nojaan ja lepään.