Jörn Donner on kuollut.  Kuka nyt sanoo Ei, kun toiset sanovat Kyllä?  Vastarannan kiiskin tuoli on tyhjä.  Valittajia riittää, mutta ei samalla julkisuusarvolla mitä hänellä oli.  Hänen kirjojaan en ole montaa lukenut, enkä filmejä katsonut. Muutaman vilkaisun jälkeen, totesin hänen näyttelijänlahjojensa olevan kömpelömmästä päästä.  Perkele-Kuvia Suomesta on laatua, miksi hän ei pitäytynyt tyylilajissa?  Entisajan hoveissa oli narreille oma paikkansa.  Tekikö Donner itsestään narrin?  Ovatko nykyajan narrit julkkiksia, taiteilijoita.  Jotkut saavat eliitin kermat päälleen, suurin osa kuitenkin kärvistelee kammiossaan ja selittää, ainakin itselleen, luovansa omaksi ilokseen.  Katsoessani hänen viimeistä haastatteluaan, näin kuolemansairaan miehen, joka totesi olleensa aina yksin, yksinäinen.  Oliko se hyväosaisen "koketeeraamista"?  Häntä kuunneltiin, häntä katsottiin, Ruotsia myöden.  Hän itse kutsui julkista eämäänsä huoraamiseksi, kuitenkin hän halusi "hoviin", pysyä siellä.  Hänen lapsensa, joita syntyi useampi, ilmoittivat, myös julkisuudessa, miten kehno isä hän oli.  Luin ruotsalaisen "lehtolapsen" Otto Gabriellsonin kirjoittaman kirjan "Rikkaruoho", missä hän kertoi isänsä sanoneen häntä erehdykseksi.  Myös Donnerin yhdessä "hyväksytyn" poikansa Rafael Donnerin kanssa, kirjoittama kirja oli kelpo luettavaa.  Eräs kirjailija totesi, että kaikkein vaikeinta oli "paljastaa itsensä" tekstin takaa. Entä kuvataiteilija?  Peittääkö hän itsensä hyvän tekniikan taakse? Mikä on todellinen itseys?  Se on sama kaikilla, väitän ma, kuorrutus päällä on vain olosuhteiden, perimän vaikutusta.