Pääkallokeli ja kieliposkella, sanotaan kelistä kun tasapaino ja matkantaitto etenee horjahtelevasti.  Minun pää ja määrä oli tänään uimaranta.  Niin, se pieni jäätön läntti vettä.  Pumppu pulputtaa  ja pitää avannon auki.  Muuten se jäätyisi umpeen hetkessä.  Nastakengät jalassa vältän kaatumisen, vaikka sileäksi nuoltu tie luistaa silti ja nastat mukana.  En anna periksi, sauvat auttavat pahimmalta luuvahingolta.  Kolmen vartin matka etenee välillä paremmin välillä kompuroiden.  Tuulee talvisesti.  Rantatie kiiltää.  Pinnistän pohkeet ja tipsutan jalat suorina.  Parkkipaikka täyttyy autoista, viimeiset hiihtäjät haluavat hiihtää ennen lauhaa, sillä se on tulossa.  Ylihuomenna.  Lumi sulaa ja pääkallokeli jatkuu.  Sukset on vietävä takaisin vinttiin.  Pukukopissa ei ole ketään, lapussa lukee, kahdelle.  Jos kopissa on jo kaksi, pitää odottaa vuoroaan.  Sisällä on lämmintä, puen uimapuvun, tossut, hanskat ja myssyn.  Otan avaimen mukaan ja kävelen laiturille.  Liukasta, liukasta.  Astun raput alas veteen, ensimmäinen ja toinenkin askel ovat hyisemmät.  Sitten tottuu, niin kuin tottuu kaikkeen moneen kertaan tehtyyn.  Uin tavallisen matkani, rappusilta 1, rappusille 2.  Kipuan takaisin laiturille, otan hanskat käsistä, puristan kuivaksi, otan avaimen ja juoksen takaisin koppiin.  Sisällä hankaan ihon pyyhkeellä lämpimäksi.  Vaatteet niskaan, sauvat käteen, reppu selkään ja tielle.  Olen kevyempi, melkein lennän.