Helvetti ei ole kirosana tässä tapauksessa, eikä paikka minne synnintekijät viedään, vaan siistin kauppakeskuksen neljännen kerroksen odotustila.  Meitä, odottajia on kaksi.  Emme katso toisiamme vaan ovea, minne meidät kutsutaan vuorollamme.  Minun vuoroni on ensin.  Kello tikittää, nyt se on enemmän kuin varattu aikani.  Hiostun.  Olen paikassa, missä en haluaisi olla.  Olen täällä pakosta.  Hammas lohkesi, eikä kolo, kieltä hankaava, ollut vaihtoehto.  Niinpä kokosin tuskan ja kärsimisen taakan leveille hartioilleni, tilasin ajan.  Sain muutaman päivän, tarkalleen neljä päivää aikaa haukkoa tarpeeksi henkeä.  Nyt olen täällä ja kello tikittää, eikä ovi vieläkään aukea.  Täytin lomakkeen.  Ruksasin kohdan: Podetko hammaslääkäripelkoa.  Kyllä, yes.  Pelkoni, niin kuin kaikki pelot, ovat järjen ulottumattomissa.  Se jyskyttää sydämessä, vie minuuteni mukanaan.  Iän, kokemukset, itsetunnon.  Olen lapsi taas, jotain kuusi.  Istun koulun hammaslääkärin tuolissa ja nainen jyrää poralla valtavan reiän hampaantynkään.  Ei auta vaikka itken ja rukoilen, ei, tärinä jatkuu.  Pääni tärisee, naisen käsi tärisee, tuoli tärisee.  Sitten amalgaamilöntti reikään.  Meillä ei 50-luvun elämässä pesty hampaita, hammasharjaa ei tunnettu.  Nyt, kun vuoroni tulee ja kohtaan 2021-luvun hammaslääkärin, ei huolta.  Saan heti puudutuspiikin ja selitykset miten toimenpide etenee.  Sulan kuin voi pannulla.  Miten ihanaa, oko tämä maanpäällinen taivas, kysyn ja helpotukseni määrää ei numeroilla lasketa.  Maksan riemuiten laskun, mikä ei tavallisessa kohtaamisessa sujuisi ilman päänsärkyä, nyt maksan eurot ja ajattelen, raha ei merkitse, raha ei ole mitään, nyt kun kauhuni ei enää minua tunne.