Teen takkeja.  Uusi takki, uusi mieli.  Masennuksen kanssa painiessa voi tehdä takin, niin kirkkaan, että vastaantulijakin häikäistyy.  Ja hehän häikäistyvät, omakin suu on virneessä takin loisteessa.  Maahanmuuttajakin antoi hymynkareen levitä suupieliin minut ja takkini nähdessään.  Minä ja takki.  Olemme yhtä kuin maisema on sidottu taivaaseen.  Tuttava hypistelee pintaa.  Missä, koska, miten.  Hän ihmettelee takin tekemistä kuin se olisi suurikin teko.  Ei se ole.  Jokainen pystyy tekemään takkinsa itse, kunhan viitsii, eikä usko markkinavoimien päsmäröintiä, sekaantumista uuden takin ostoon.  Suomalaiset eivät halua erottautua?  Kunhan on tarpeeksi harmaa, musta, beige, ruskea, niin kukaan ei epäile, etteikö kuuluisi valtaväestöön.   Muutama punainen, vihreä ja keltainenkin vilahtaa katukuvassa, joskin harvakseltaan.  Mutta hyvä niinkin.  Miten on muissa maissa, en tiedä.  Ovatko värit pannassa, muodin ikeessä vai tekevätkö ihmiset kuten tykkäävät.  Tutkittu asia (kai) on, että valo vaikuttaa väreihin, värittömyyteen.  Elämme valottoman ajan vuodenaikaa.  Minä ja takkini harmauden keskellä voi hätkähdyttää heikkohermoista, joka ei ole harmauden turruttamana näkö-ja aistikyvytön.  "Ilo on aina yllätys", sanoi äitivainaakin.  Muistaakseni.