k%C3%A4det.jpg

Ingmar Bergman sanoi:  "Vaikeneminen on ainoa totuuden muoto".  Olen ihmetellyt itseäni, koska   useimmiten vaikenen.  Nyt sain selityksen.  Itseltään Ingmarilta.  Vaikeneminen on kultaa, lukee Raamatussa.  Vai onko se sananlasku?  Useammilla on tarve puhua.  Uimahallissa, bussissa, kadulla, kaupassa.  Jääkö vaikeneva yksin?  Senkö takia puhutaan, kaikupohjan puuttumispelosta?  Väitän, että vaikeneva "kuulee paremmin".  Hän kuulee sen mikä jää sanojen taakse, väliin.  Usein vaikeneva ajattelee, voi hyvä ihminen, keskity jo olennaiseen, syihin, pälätyksen sijaan.  Mutta ei sano sitä ääneen, koska vaikeneminen on hänen olomuotonsa.  Hän toivoo, että puhuja ymmärtäisi itse, joskus, että sanamäärä ei takaa kuulijan ymmärtämisen määrää.   Tai, ylipäätään, puhumisen syvintä olemusta.  "Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos", sanotaan.  Eikö se ole ajan haaskausta, kuunnella, muttei kuitenkaan tehdä sitä.  Vaikeneva, omassa totisessa päässään, mieltää kuuntelemisen arvokkaaksi kohtaamisen syyksi.  Uskova toivoo, että vaikenevan ja puhujan väliin astuisi itse Jumala.   Pyhä Henki.  Joku toisesta todellisuudesta, joka näyttäisi, välähdyksenomaisesti, pyhyytensä kautta, mikä on totta mikä valhetta.   Voi ihmettä, sanoi vanha kansakin, asiasta kuin asiasta.