Lika ei lopu, sitä ennen lopumme me.  Aina riepu kädessä, sanotaan eräästäkin naisesta.  Ei auta.  Lika tulee, saapuu pinnoille, nurkkiin, sellaisiin paikkoihin mihin lian ei pitäisi päästä.  Mutta se pääsee.  Sodan kokenut sukupolvi panosti rätilliseen elämään, vaikka kauheudet kutisivat niskassa, saatiin puhtaudella aikaan sentään jotain järjestystä arkeen.  Ehkä se elämä tästä aukenee, he huokasivat.  Äidit opettivat tyttäriään siivouksen periaatteisiin.  1.  Lauantaisin hakataan matot, pestään lattiat.  2.  Pyyhitään pölyt.  3. Likapyykki likoon.  Pestään.  Kesällä ulos kuivumaan.  Talvella vinttiin.  Äidin opetukset jylläävät minunkin takaraivossa.  Liassa loppuu happi, liasta saa epäjärjestyken taakan hartioilleen.   Sitä autuutta kun taas kerran on koonnut tahdonvoimansa ja koti puhdistettu.  Likaa, tomua en ajattele viikkoon kunnes tulee lauantai.  Äiti nousee kuolleista, istuu parhaalle tuolille, ristii kädet vatsan päälle ja sanoo: No, tyttäreni, siivoamaan!