Kaisa Salonen toimi 1950–1980-luvuilla Eeva-lehden ihmissuhdepalstan pitäjänä nimimerkillä Leelian lepotuoli.   Tuoli kuin tuoli.  Tottakai tuolilla istutaan kun kuunnellaan.  Kadulla tavatessa sitä tehdään seisaallaan.  Kuuntelemista.  Kuka kuuntelee kuka ei.  Kiireelliselle se on hankalaa.  Ovatko kuuntelijat häviävä ihmislaji?  Eläimetkin kuuntelevat.  Silmillään.  Hännällään.  Linnut tulemalla tykö.  Leelian lepotuolin antia en lukenut.  Olin liian nuori ja nuorella on muut mielessä.  Murheet ja ongelmat eivät koske nuorta, silloin mennä viipotetaan.  Eeva-lehti tilattiin kotiin jos oli varaa, meillä ei ollut, mitä jos hätäseltään Aamulehden nurkkaa väläytettiin, silloin kun se isältä liikeni.  Jokaisella on lempituoli kotonaan.  Harva sitä lattialla istuu, paitsi ehkä hipit 60-luvulla.  Minulla on teeveetuoli.  Istun tuolilla ja katson teeveetä.   Aina kun silmä välttää ja se välttää usein.  Ei saisi.  Istua.  Katsoa.  Silmät siinä menee, sanoo äiti haudan takaa.  Minä en katso kuin illalla, sanoo toinen.  Ylpeästi.  Politiikka, uskonto, ihmis-suhteet näkyvät ruudussa sopivaan kokoon annosteltuina.  Kuka nyt liikaa todellisuutta kestää ?  Yleensä ohjelmissa pyritään ratkaisuun, mikä on aina mukavaa huomata.  Vaikka ratkaisut ovat utopiaa mutta pyrkiminenkin riittää teeveetuolilaiselle.  Tuolini on kirpputorikamaa, kaarevalla selkämyksellä.  Oiva kapine.  Asioilta tullessa odottaa kotorauha ja tuoli.  Aah!  Tv-tohtori Phil valitti vaimon hävittäneen hänen lempituolinsa.  Voi, tohtori ymmärrän Teitä.  Jos joku kajoisi tuoliini, niin turpaan tulisi.  Tuolin ulkonäkö, ikä tai muu ulkoinen virhe ei paina jos persus asettuu oikeaan asentoon ja LEPÄÄ.