Minulle ei tule postia.  Onko siis ikävä kirjeluukun kolahdusta?  Tuota tuttua ääntä?  Sitä tässä mietin.  Eteiseni kaikuu hiljaisuutta.  Eteiseni ei tunne postiljoonia, eikä juuri muitakaan kulkijoita.  Postini on muuttunut virtuaaliseksi, niinkuin sanan loppuosasta voisi lukea ja kysyä onko seksikin virtuaalista.   Hyllyvien lihojen katselua ruudusta?   Kyllä sitäkin tehdään.  Ennen ajattelin postia.  Tuleeko kirjettä, korttia ja jos tulee, niin koska.  Sitten kun kirje ropsahti luukusta, valaistui eteinen.  Valkoinen kuori sanoi päivää. Sormeni tutisivat jännityksestä.  Aukaisisinko kuoren heti vai odotanko?  Odotin.  Asetin kuoren pöydälle ja katselin sitä.  Oliko kuori ohut, keskipaksu vai pursuavan paksu.  Yleensä se oli keskipaksu.  Oliko käsiala luettavaa vai kiireessä töhritty.  Yleensä juu.  Luettavaa.  Oliko viesti iloinen, surullinen vai kuivan ankea.   Ajatteliko kirjoittaja vastaanottajan eli minun mielenlaatua.  Yleensä ei, kokemukseni mukaan.  Kirjoittaja ajatteli itseään.  Kirjoitti itsestään.  Pohti, aprikoi, pääsemättä puusta pitkään.  Silloin huokaisin.   Arkki liikahti.  Mietin hetken, joskus puoli tuntiakin kirjeen sisältöä.  Vastaisinko heti vai seuraava päivänä?  Vastaisinko ollenkaan.  Sitten ajattelin kirjoittajaa, miten hän pahastuisi jos en vastaisi.  Voiko velvollisuudesta vastata?  Voi.  Ja sitä tehdään.  Niin kuin kysyessä:  Hei, miten sinulla menee?  Ihan hyvin, vastataan vaikka ei menisi.  Niin sanotaan tavan vuoksi, koska myöntyväinen vastaus lopettaa itsestäänselvyyksien latelun.  Rehellinen vastaus vaatisi enemmän aikaa ja tietyn mielentilan.  Vanhana sulkee suunsa, nielee ajatuksensa jos niitä ylipäätään on.

Vanhana ei odota, vaadi, ei edes postia.  Eikä tämä ole surullinen tarina vaan juttelua, näinä viimeisinä kesäpäivinä.