lataamo.jpg

Minulla ei ole vyötäröä.  Tuskin on koskaan ollutkaan, nyt ei ole vähäistäkään kurvia keskikohdassani.  Tai on.  Vatsankumpu.  Silti ja ehkä sen takia, istun kahvilassa ja syön kakkua.  Tuota helmeilevää tuoreutta, pursuavaa kermaa ja sokerin kuulasta kuorta.  Ah.  Aah.  Kahvilassa istuu moni ilman keskikohtaa, ilman sitä mitä tango-opettaja sanoi elokuvassa:  Muista aina Keskikohtasi.  Emme ole tyhmiä, vaikka istumme kahvilassa ja herkuttelemme millä milloinkin, olemmehan kahvila-aatelia.  Laitamme vähäiset pennosemme kahvihetkeen, yleensä siinä kahvilassa missä viihdymme parhaiten.  Oikean kahvilan löytymiseen voi mennä kauankin, mutta etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.  Kaupungissamme kun on valinnanvaraa.  Joka kulman takana on keidas täynnä kahvin ja pullan tuoksua.  Kiliseviä kuppeja ja pikkupöytiä, missä näin joulun alla palaa kynttilä.  Kahvila antaa paikan, missä levätä kodin paineista, olivat ne sitten tekemättömät askareet tai seinien tukahduttava puserrus, varsinkin herkimmillä.  Kahvila on köyhän keidas, pakopaikka.  Tapaamme tuttavia, ystäviä, jokaista joka ymmärtää kahvilakäynnin sielun ja olemuksen.  Yksinäinen katsoo ja kuuntelee hyörinää ympärillään, eikä ole enää yksin.  Hän on osa paikan hengitystä, kihisevää elämisen tuntua ja juhlaa, keskellä arkea.