odotus.jpg

Aina me jotain odotamme, sanoi äiti.  Yritän olla odottamatta, koska odottamiseen mennyt aika vie nyt-hetkeltä mahdollisuuden elää siten, miten nyt-hetki kuuluisi elää.  Eli oivaltavasti, luovasti.  Tänään odotin bussia, koska sitä oli odotettava, että pääsisin kotiin.  Meitä oli rivi hytiseviä toppatakkeja pysäkillä.  Olimme ääneti, jokainen katsoi samaan suuntaan eli bussin tulosuuntaan.  Odotimme.  Kun bussi viimein tuli, odotimme kotiinpääsyä.  Kun odotin lasta, olin odottamisen sisällä.  Nyt-hetkessä.  Se oli odottamisen aatelia, täynnä elämisen kihinää.  Odottaminen sai täyttymyksensä.  Nuorena odottaa Suurta Rakkautta, kaikkivoipaa onnen tunnetta, mikä osoittaisi elämän ihanuuden, että tarkoitus seuraisi askeleitamme, että asiat kehittyisivät juuri oikeaan suuntaan eli suureen onneen.  Mutta.  Hän, jota odotamme istuu korkealla utopian vuorella, emmekä saavuta sitä, koska emme tiedä ketä ja mitä oikein odotamme.  Paniikissa teemme valintoja, joita ajan kuluttua kadumme.  Joku odottaa mainetta ja kunniaa.  Jos ja kun hän sitä saa, seuraa tyhjyys.  Mitä hän nyt odottaisi.  Onko odottamisessa elämisen tahto, tulevan lupaus?  Kun lakaa odottamasta, lakkaako elämästä? Kun ystävä, jota on odottanut, ei tule sovittuun tapaamiseen,  pettyy.  Odotus jää pään päälle epämääräisenä kaipauksena.  Silloin kiroaa.  Eikä mikään syy oikeuta mokomaa käytöstä.  Ilmoittamatta jätetty syy kirpaisee enemmän kuin ilmoitettu.  Silloin odottaja saa arvokkuutensa takaisin, ainakin sen rippeet.  Yksinäinen odottaa, että puhelin soisi.  Soi nyt, mikset soi, hän jupisee itsekseen.  Vanhana lakkaa mm. odottamasta.  Odottamisen malja on täyttynyt.  Ei ole enää aikaa eikä energiaa moiseen.  Sitä istuu ikänsä päällä kuin Buddha ja on tietävinään kaiken, myös odottamisesta.  Kukaan vaan ei tule kysymään:  Hei, sinä joka olet elänyt kauan, mitä tiedät odottamisen (filosofiasta )?  Vanhus ottaa kokemuksensa rippeet kouraansa ja röyhtäisee päälle ja sanoa:  Tämmöistä tämä.