penkit.jpg

Tuoleja on maailma täynnä, istuttavia.  Äiti istui keinutuolissa, aina kun oli kuivannut tiskivedet  koppurakäsistään, huokaissut päivän päätteeksi.  Ja hän istui.  Narisutti puulattiaa, kiikkui.  Silloin perhekuntakin ymmärsi istumisen tärkeyden, ettei jatkuva kaahaaminen ollut mistään kotoisin.  Millä isä istui.  Mahdollisimman kovalla tuolilla, tietysti.  Koska oli sodan käynyt mies ja muutenkin kovissa tuulissa karaistunut.  Kävelijä istuu penkillä.  Niitä on onneksi vielä puistoteiden varsilla.  Sohvaperunat istuvat sohvassa, ohjelman mukaan.  Olen istumiseen kiintynyt.  Vedän syvään henkeä ja istun.  Istun bussissa, kuten jokainen vapaan paikan löytänyt tekee.   Istun illat ja päivälläkin jos hyvin käy ja aikaa löytyy.  Mutta nyt istujien rauhaa on häiritty.  Asiantuntijat ovat nostaneet äläkän istumisen vaarallisuudesta.  Jos istuu, heidän mukaansa,  tunteja yhteen mittaan, voi sairastua vakavasti.  Rasva kerääntyy sisäelimiin ja muuta vakavaa, he ennustavat.  Nyt istuja miettii.  Kuolenko pian, kohta, huomenna, ylihuomenna.  Istujan istumisrauhaa on todella häiritty.  Nyt ei riitä oikea ravinto-oppi-tieto, nyt asiantuntijat tökkäävät sormensa muihinkin elämänalueisiin.  Mitä tekevät lonkkavaivaiset,  jalkasärkyiset,  luukatoa sairastavat.  He istuvat, koska eivät pysty, kykene, voi seistä ilman kipua?  Haloo, huudan minä.  Onko asiantuntujat, asiantuntija- tieto uusi ies hartiollamme?  Syyllistymmekö kun istumme, kun haluamme istua kun istumme aina kun on mahdollista.  Viedäänkö meiltä istumisen ilo, onko se jo viety?