t-i58636.jpg

Taivas on harmaa katto, ei tasaista peittoa vaan riekaleiden välistä näen valoa.  Ei sada.  On joulu. Joulu on muistoja.  Olenko rakentunut muistojen kautta?  
Joka vuosi, tähän aikaan muistan selvemmin menneen ajan kuin vuoden muina aikoina.  Miksi? Muistot saavat kädet jalat, värit, tuoksut.  Muisto pukeutuu ihmisen pukuun, istuu pöytään vastapäätä ja katsoo silmiin.
Isä, äiti, 50-luvun Suomi.
En tarvitse hankien valkeutta, en tähtikirkkaita pakkastaivaita. En lahjojen
ostoskierroksia tavarataloihin.  Joskus menen kauppoihin, istumaan hälyn keskelle,
annan tarjouskuulutusten, tömistävien jalkojen, kireän ilmeen ihmisten kasvoilla
mennä tajuntani läpi.  Silloin huokaisen syvään.  En tarvitse tätä.  Miten voit viettää
joulusi yksin, minulta kysytään.  Säälien.  Olen kokenut perhejoulun, yksinhuoltajan
joulun ja monta joulua ilman seuraa.  En sure sitä, en itke muistojen tähden.  
Muistot ovat kirkas maa missä asua kerran vuodessa, rauhassa. Silloin maailma
pyörii hiukan hitaammin, naapuri ei juo, eikä lyö perhettään.  

Sodat hiljenevät, maailma julistaa joulurauhan.  Rauhanturvaajat Afganistanissa läm-
mittävät joulusaunan, sotilas muistaa perheensä ja itkee ikävästä.
Minäkin voin surra sitä Suomea jota ei enää ole, kun loppunut sota oli vielä isäni
kädessä, kiväärinjälki tatuoituna kämmeneeseen, kun hän leikkasi silavaa pannulle
ja ilmoitti:
- Parhaimman läskisoosin teen minä.
Silloin keittiö hymyili ja se nurkkakaapin Koskenkorvapullo, jota äiti vihasi, paitsi
jouluna.  Jouluna isä sai olla isä ja äiti lauloi piparkakut lentämään ja kinkun juuri
oikeaan suolaan.  Köyhyys katosi ikkunasta ja suli hankeen.  Voiko muistot olla
näin kauniita ? Kyllä, ne ovat muistojen oikeus, että tämä päivä rakentuisi
tämän päivän ehdoilla, juurevasti.  Seisoa jalat maassa, sanotaan.  Historia ja
nykyhetki lyövät kättä jokaisella jos niin ymmärrämme ja hyväksymme, ettemme
riitä ilman tietoisuutta mistä olemme tulleet...