MUISTA MINUT, MUTTA UNOHDA KOHTALONI, kuten vanhassa runossa sanotaan, voi  myös yhdistää Anna Kareninaan, kuten myös moniin unohdettuihin naiskohtaloihin..  Tampereen Teatterin esitys Anna Karenina, leiskauttaa eteemme yhden niistä.  Jokainen tuntee Leo Tolstoin tarinan ja jos ei tunne, niin aina voi ottaa kirjan käteen tai mennä katsomaan näytelmää. 

Tolstoi itse piti romaaneistaan parhaimpana Anna Kareninaa (1873–1877), jonka aihe on suppeampi mutta henkilöiden luonnekuvaus syvällisempi kuin Sodassa ja rauhassa. Anna Kareninan ja Vronskin tarina on yksi maailmankirjallisuuden kuuluisimpia rakkaustarinoita. Sen moraalinen sävy on suvaitsevainen osoittaessaan, kuinka laillisten aviollisten siteiden kuristusote voi tuhota itse elämän lahjoittaman todellisen rakkauden. Romaanin rinnakkaisessa juonessa esiintyy Levin, filosofinen maanomistaja, joka Tolstoin tavoin työskentelee pellolla yhdessä palkollistensa kanssa pyrkien muuttamaan näiden elämää, ja erään talonpojan johdattamana vapautuu elämän tarkoituksettomuudesta ja löytää tien omaperäiseen uskoon.

Katsoja samaistuu Anna-parkaan.  Rakkaus on hulluutta, rakkaus on tuhoavaa.  Anna kiteyttää rakkauteen elämän ja avioliittonsa elämättömyyteen.  Mutta rakkaus tuhoaa hänet.  Olemme osa ympäristöämme, osa perimäämme, halusimme sitä tai emme.  Anna joutuu polttamaan sillat takanaan antautuessaan suhteeseen, minkä yhteisö kieltää.  Mitä Tolstoi halusi kertoa teoksellaan?  Liittikö hän Annan tarinan yhteiskunnalliseen murrokseen, minkä näki välttämättömänä edessään?  Sen muutoksen mihin itse uskoi:  luopumisena omistamisen ikeestä, heikompien auttamisena ja yksinkertaiseen elämään sitoutumisena.  Esityksen mahduttaminen teatterin rajalliseen tilaan ja muutamaan tuntiin, ei mielestäni kaikilta osin onnistunut.  Pelkistämistä tarvitaan ja se juuri vaatii taitoa, ettei tarina hajoa.  Esittäjät pistivät parastaan, mutta minuun, näytelmä kokonaisuudessaan, jätti viileähkön olon.