Anna Rimpelän kirja, PITKÄÄN MENI IHAN HYVIN, avaa vanhusasiaa humoristisesta näkökulmasta.  Koska kirjoittaja itse ei ole vanha, ( n. 35? )hän kirjoittaa energisestä iästään lähtöisin olevaa tekstiä.  Mikäs siinä.  Itse, lukijana jo ehtoopuolta käyvänä mietin onko kyseistä aihetta suunnilleen kaksi (2) tapaa lähestyä:  Satiiri tai ankea, sairauksiin keskittyvä, vähän ilonaiheita sisältävä näkökulma.  Olisiko jotain siltä väliltä?  Kukaan ei halua vanheta, silti kaikki vanhenemme.  Oletpa sinä nuorekas, sanotaan ryppynaamalle kun halutaan aiheuttaa hyvää mieltä.  Saako vanha olla vanha?  Ryppyineen, vaivoineen, rumana ja lihavana?  Mielellään ei.  Kirjassa Aino Ritari, päähenkilö, puetaan höpsähtäneeseen muotoon, joka on nykymaailman menossa alati ymmällään.  Tuomas Kyrön kirja, Mielensäpahoittaja, sivuaa vanhuutta ankeana, mutta samalla "hauskana"?!  Onko vanhuus uusi trendi?  Näytelmiä kirjoitetaan vanhustenhoidosta, Kassi-Alma oli pitkään yksi television hupihahmoista.  Kun on hauska ei ole väliä vaikka näyttäisi "seinästä revityltä".  Mihin olemme menossa?  Vanhusten hoito on edelleen aihe, mikä ei aina siedä lähempää tarkastelua.  Puutteita piisaa.  Jos ei ole sukulaisia vahtimassa, voi käydä niin, että vanha kuolee hoidon puutteeseen.   Anna Rimpelän kirjaa lukiessa nauratti, ei käy  kieltäminen.  Mutta miten hento onkaan se raja, ettei aihe mene pilkkaamisen puolelle...?