lc3a4c3a4kc3a4ri_01-20170629.jpg

Onko läärikäyneissä mikään muuttunut?  Onko lääkäri edelleen Jumala?  Menemme vaivoinemme vastaanotolle "lakki kourassa"-asenteella.  Olemme valmiiksi "avoimia haavoja" ja minuutemme makaa maassa ääneti.  Emme odota mitään ja toivomme paljon.  Miksi lääkärin on vaikeaa (mahdotonta) kohdata potilas -anteeksi-asiakas läsnäolevana ihmisenä?  Onko työ tosi vaativaa, tosi voimia vievää, tosi, niin mitä?  Mistä tiedämme koska ns. valelääkäri on vastassamme?  Kerran, huom. yhden kerran pitkähkön elämäni aikana tapasin lääkärin joka kysyi sisään tullessa:  No, miten olet voinut?  Olin myyty, olen sitä vieläkin.  Vahinko vain, että kyseinen lääkäri katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.  Onko lahjakkuuksien paikka muualla kuin "rupisissa"  terveyskeskuksissa?  Siltä se näyttää minun silmin katsottuna.  Vastavalmistuneet untuvikot kyllä kansoittavat vastaanoton käytäviä, nuo epävarmat alut jotka luottavat kirjojen totuuteen ja sellaiseen asiakkaaseen joka ei kysele, ole hankala tai muutenkaan kyseenalaista nuoren minän kaikkivoipaisuutta.  Miksi lääkäriksi ryhdytään?  Tuskin, kovin usein ainakaan, laupiaaan auttamistyön takia.  Sydämen lääkäri?  Onko sellaisia vai ovatko he niitä jotka lähtevät kehitysmaihin, auttamaan "todellista" apua tarvitsevia kurjia?  Me muut jääkäämme tänne elintasovaivojemme kanssa, ihan oikein meille?  Onko monilla lääkäriopiskelijoilla motiivina oiva liksa, sosiaalinen status?  Äitini, vanhan kansan ihmisenä lääkärille mennessään kiillotti ja putsasi olemuksensa, ettei vain köyhyys näkyisi, tuoksuisi "paremman" ihmisen nenään häiritsevästi.  Vieläkin äidin neuvot kuiskivat takaraivossa lääkärikäynnin aikana:  "Pese ittes ja muista käyttäytyä".