59a4a02830a2e.jpg

Olen kuin kakara taas, jotain kuusi.  Mörkö istuu vieressä, sängynkantilla ja sanoo, katso lattiaan.  Katson, venytän silmät.  Ei ketään.  Kunnes.  Hämähäkki harottaa vinksin, vonksin koivillaan eteenpäin.  Pullukkaruumis ja eimitäänhuolta selässä se asustaa Mun huoneessa.  Ilman lupaa.  Miten kehtaa.  Kyykistyn viereen ja puhallan.  Pysähdys.  Yksi jalka nousee.  Kita aukeaa.  Mää oon vahva, vahvempi, rääkyy hämähäkki.  Vaappumista.  Älä mee.  Meenhän.  Mikä kiire on.  Nurkassa odottaa ateria.  Onko kovakin nälkä.  On.  Puhuva hämähäkki.  Mikä ihme.  Kukaan ei usko vaikka kertoisin miten päin.  Mun huoneessa asuu maailman ensimmäinen kitahämähäkki.  Et pelkää, kysyn.  Puhun hämähäkin kieltä vaikka en tiennyt puhuvani.  Se mulkaisee.  Jos joku kysyy, onko hämähäkki silmällinen, voin todistaa, että silmät on.  Ne kiiluvat mustina.  Elämä mullakin on, puhuu se selvää suomea.  Suomessa tietysti syntynyt.  Niin on, todistan.  Se jatkaa taapertamista.  Konttaan vieressä.  Älä seuraa, eikö saa rauhaa,  rääkyy hämähäkki.  Hämäkininhooja, hämähäkinpelkääjä, minä siis.  Nyt.  Yritän, aloitan kun konttaan hiki päässä ja ymmärrän näyn naurettavuuden.  Vitsin.  Mutta ketään ei ole todistamassa, paitsi mörkö.  Se istuu paikallaan ja virnuilee.  Niin mitä, rääkyy kita.  Etten enää inhoisi, selitän.  Ketään.  Elämä se on mullakin, rääkyy kita ja katoaa nurkkaansa.