YHDEN PÄIVÄN KESÄ

Minulla ei ole mitään sanottavaa ja kuitenkin sanon.  
Ei maailmassa voi olla mykkä tai tietysti voi, mutta ei siinä ole järkeä.  Aina on sanottu, ettei kukaan ole saari.  Mistä tälläiset kommentit tulevat? Ne siirtyvät suusta suuhun aikojen kuluessa kunnes niistä tulee totuus, joita kukaan ei kumoa tai ei saa kumotuksi.  Selittelyä.  Vihaan sitä.
Pitäisi vain todeta asiat ja laittaa piste.  Minun näkökulmani on pieni kuiskaus kohinan keskellä.  
Kaikki on jo sanottu, toistetaan.  
Mistä sekin "viisaus" on tullut.  Kuka sitä noudattaa? Ei kukaan.  Edelleen kirjoitetaan, edelleen luodaan "ennenkuulumatonta".  Edelleen toivotaan, että yksittäinen teksti muuttaisi ajatusmalleja.  Eivät ne kuitenkaan muutu.  Edellä mainitut sitkeät "totuudet" ovat siitä todiste.  Minun kirkas, rehellinen toiveeni on, että ajatukseni saavat päivänvalon ja syntymän.  Eikä sille ole muuta estettä kuin minä itse.  Opettelen rehellisyyttä.  Se on vaikeaa.  Pitää kompuroida alkuun, siirtää muistot, tottumukset, kuvitelmat ja toiveet syrjään.  Toiveet ovat ansa.  Ne ohjaavat miellistelyyn ja valheisiin.  Mieli on harsoa, heikkoa kudelmaa mikä häiriintyy ja katkeaa vastareaktioista.  
                              Oikotiet, ah mikä tyhjä houkutus.