Olen kipeä ja ruma.  Kukaan ei katso minuun, kukaan ei näe.  Vanhuus makaa päälläni, se on painava vaate ja peittää minut kokonaan.  Olen menettänyt itseni vanhuudelle.  Minun täytyy luoda uusi minuus, vanha.  
Kukaan ei auta, jokainen sanoo vanha ja päättää pisteellä.

Vai sanoitko jotain, olen väsynyt tokaisuihin, kokonaiset lauseet ovat poissa muodista.  Et sanonut, et nähnyt minua kun seisoin silloin edessäsi ja tervehdin.  Mies.  Seisoit pysäkillä, tulit eteeni nostit sormesi kohti.  Näin kun ranteesi kohosi, kätesi nousi, ja viimeiseksi sormesi, kellastunut etusormesi.  Se oli hidastettua filmiä, elämän elokuvaa. Minut asetettiin paikalleni yhdellä sanalla.  
   Vanha.  

Sinä olet vanha.  Et merkitse, et ole enää maailmassa, aika on syövyttänyt jälkesi pois.  Hahhaa, aika on vienyt voiton.  
Minun täytyy tottua tähän näkymättömyyteen. Kasvoni katoavat jo, missä ovat silmäni, suuni.
Vanhainkodeissa sata vanhaa, sängyt, tohvelit.  Vaivaistaloissa.
Missä on elämäni kun kuolemaa ei vielä ole, vai onko?  
   Näytelmän vanhusta ei pestä armahtavalla pesulla, teatteri ei aseta taikaansa vanhan ylle vaan riisuu viimeisetkin suojat.  Mitä jää katsojalle, katsomolle, missä jokainen on vanha tai tulossa vanhaksi.  
Vaikka toivo olisi illuusio, tarvitsemme sitä.  
Anna meille toivoa edes vähän, käsikirjoittaja, joka et ole vielä vanha.  Et tiedä.

Keho kuihtuu, silmät saavat hämärän hunnun.  
Lääkäri määrää lääkkeet, hyvänen aika sentään ja vanha ottaa vastaan, kiitollisena kuin jokainen nujerrettu ottaa vastaan annetun, lahjana.
-Kun olette tuon ikäinenkin jo, sanoo lääkäri ja liittyy siihen enemmistöön, jotka eivät muusta tiedä.
Kuka sitten tietää.  Vanhuus on siitä pirullinen vaihe, että kuolema ei ole kaukana, ei se ole kaukana muulloinkaan, mutta vanhuuteen se eniten liitetään.  Eikä mikään tai kukaan ole niin paha kuin kuolema vaikka kuolemaan me olemme syntyneet.  Vanha muistuttaa kuihtuvalla  olemmassaolollaan tästä kauheudesta, siitä kun kaikki päättyy.  Kuka sitä muistutusta haluaa, ei kukaan.  

Elämäähän varten me elämme.  Aurinkoa.  Kuvataiteilija Ellen Thesleff´in vanhuus oli - ”menen aurinkoa kohti”-.  Siten hän ilmaisi lähestyvän kuoleman.  Kauniisti.  Kauneus on iätöntä, kuolematonta.  Sillä ei todellakaan ole ikää.  

Jokainen kuolemattomuuden todistus lohduttaa, ne ovat kuin kultajyviä.  
Niitä on luonnossa, lapsissa, lapsenmielisissä.
Kysymyksiä on kysyttävä, oli ikä mikä tahansa, ilman niitä ei ole vastauksiakaan ja ilman vastauksia on vain epäselvä nykyhetki.
Ei vanhuus ole oma, itsenäinen asia jonka voi kääntää nurin, aukaista ja tutkia sisältöä.  
Yhteiskunta tietysti määrittelee vanhuuden, kuten jokaisen asian, tuoton ja häviön perspektiivistä.  
Vanhuus ei tuota, vanhuus vie talouden alas.  Tiedetään, me tiedämme sen jo, käsikirjoittaja, näytelmäsi kyllä alleviivaa sen.

Mutta kuka määrää, kuka päättää.  Vanhat, vanhaksi tulevat.  Mutta vanhuus ei koske heitä, ei vanhainkotien vanhuus.  Ne ovat köyhille. Voinko uskoa hyvään vanhuuteen jos ympäristö ei sellaista viestitä?  Voin.  Voin tehdä asiat niin kuin olen tehnyt tähänkin asti, omaehtoisesti.  
    Ainoa este on vain kehon asteittainen heikkeneminen, siten menetän itsemääräämis-oikeuden ja joudun ”koneistoon” jossa, kuten näytelmässä,  hyvää vanhuutta ei ole.  
Vai onko?