Saanko nauraa?  Riippuu aiheesta, vastataan.  Kaikelle tai kaikille ei saa nauraa.  Kuten esim. sairauksille, pakolaisten hädälle jne.  Surutyö- sanaa moni kammoksuu.  Ehkä siksi, että sanamuoto on kehitetty viralliselta taholta.  Kyllä sureminen työstä käy jos tunteet ( moninaiset ) ottaa vastaan, eikä paina päätä pensaaseen.  Minä suren, elän suruaikaa.  Rakas läheinen on poistunut, hävinnyt tuhkaan.  Häntä ei kertakaikkiaan enää ole.  Hän oli elämässäni kehdosta hautaan.  Pitkä aika.  Sisältäen lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden, vanhuuden.  Tarvon eteenpäin ilman häntä.  Kunnes vuoroni tulee muuttua tuhkaksi.  "Hän eli ja kuoli", voi minusta todeta.  Pappi laulaa, että usko muuttaa kuoleman elämäksi.  Että Jeesus elää vaikka on kuollut.  Uskon piirun verran.  Muistoissa kuollut elää, niin kauan kuin hänet tunteneet, elävät.  Tänään nauroin.  Ääni täytti huoneeni hämmästyksellä.  Matti Pitko, joka ei ole nimestään huolimatta pullapitko vaan Aamulehden pitkäaikainen kolumnisti, teki surevasta nauravan yksilön.  Hänen lempeä jutustelunsa saa asioiden laitaan terävän kulman, mikä ei ole turhanjauhantaa vaan pilkesilmäkulmassa-osastoa, mitä liian harvoin saa lukea.  Päiväni sai keveämmän käänteen ja suupieleni lihasharjoitusta naurujen varalle, joita varmasti tulee kun tarkkana on.