Kun nukkuu, niin nukkuu, mutta hereillä voi ajatella Marilynia.  Nuorena kuollutta.  En ihmettele.  Siinä hullunmylly-elämässä ei kukaan jaksa, ei vaikka on kuuluisa.  Ei mielikuvat ruoki elämää, ne vievät suoraan itsensäviereen-kehitykseen, mikä on tuhon tie?.  Psykiatrilta kysytään, arvaa miten yksinäinen olen.  Psykiatri ei vastaa, hän odottaa.  Marilyn vastaa:  Laske pilvenpiirtäjän ikkunat, niin yksinäinen olen.  Totta vai tarua?  Mielikuvavaatimuksien alla elävä voi hyvinkin sanoa noin.  Korkealla rakennuksella on ikkunoita satoja tuhansia.  Mutta tähti ei varmastikaan ajatellut ikkunoita, vaan ihmisiä, jotka asuvat ikkunoiden takana.  Mitä viisas vastaa?  Ymmärrän.  Marilynin suru ei vähene, suru tekee pesän. Ihon alle.  Suru.  Kaunis, pieni sana.  Sorrow, englanniksi, yhtä kaunis.  Kuka haluaa jatkuvasti surra, ei kukaan paitsi masokisti.  Joka ruokkii onnettomuuttaan mm.  puhumalla siitä tuttaville ja vähemmän tutuille.  Hän kylpee surussa.  Hän saa huomiota.  Hän saa, niin mitä?  Jos suruaika vaan jatkuu kysyy tuttava itseltään:  Mikä tossa ihmisessä mättää?  Saamatta vastausta.  Suru on monimutkainen asia, tunne.  Kun erosin surin?  asiaa kymmenen vuotta.  Surua sen täytyi olla, näin jälkikäteen ajateltuna.  En sure enää.  Kyllä suru loppuu kun suree ja suree suremista päästyäänkin.  Voihan suremisen ottaa elämäntavakseen, mutta vaarana on, että ikuinen surija jää yksin.  Sureminen muuttuu marinaksi ja se vasta jatkuvana ärsyttääkin.  Suru suruna on puhdas tunne, kun se etenee vierellä, välillä myötäilevänä välillä kipuna.  Suru puhdistaa.  Suru opettaa?  Marilyn oppi? ettei suru lopu vaan jatkuu.  Kuollut Marilyn.  Chanel-parfyymin tuoksuisilta lakanoilta hänet löydettiin, alastomana kuin vanhentunut sikiö.