Laboratorion odotusaulassa on täyttä.  Aamurähmäiset silmät tuijottavat numeroita.  Ne vilkkuvat, kilahtavat näytöllä.  Onko minun numeroni, ei vielä, kohta vai viidestoistapäivä.  Odottajat ovat odottamisesta ärsyyntyneitä.  Kukaan ei puhu, paitsi silloin jos sairaanhoitaja painaa vahingossa kaksi numeroa peräjälkeen.  Järjestys sekoaa.  Odottajat aukaisevat suunsa.  Sairaanhoitaja pyytää oikean numeron omaavaa odottamaan, että vahingossa painetun numeron ihminen pääsee ensin.  Odottaja punoittaa, takki kainalossa sanoo, okei.  Alistuu, kun ei hikoilultaan ja numerotaulun päättäväisyyden tähden jaksa nousta vastarintaan.   Olemme siis numeroiden vallan alla.  Ärtymys väreilee otsilla.  Kalpea odottaja vilkaisee vihaisesti ympärilleen.  Normaalinihonvärin omaava sekä punertavat tuijottavat takaisin yhtä vihaisesti.  Eikä kukaan ole syytön tai syyllinen.  Olemme samassa liemessä.  Koska verta on välillä vuodatettava, koska sairaudet, vaivat odottavat kulman takana ja jokainen pelkää.  Miten sairas olen, olenko ollenkaan sairas, kuvittelenko?  Veri näyttää, verellä on veren mahti.  Mitä siitä vaikka neulakammoinen on aina neulakammoinen.  Mitä siitä vaikka odotusaulat tuikkivat numeroita ja joka tuolilla leviää väsynyt takapuoli.  Harvoin suomalainen valittaa, historiansa tähden suomalainen puree hampaat yhteen ja kestää.