hitaus.jpg

Sillä on oma rytmi.  Se herää aamun kanssa, hipsuttelee huoneessa ja taputtaa olalle.  Hitaus.  Hitaus kulkee yhdessä hiljaisuuden kanssa.  Kavereina.  Joten pysähdy ihminen ja kuuntele.  Tyhjää.  Niin-in.  Mutta hidastunut, hidas ihminen kuulee tyhjyyden läpi.  Outoja kaikuja.  Kuolleetko puhuvat?  Menneet, poistuneet sanovat,  pysähdy ihminen ja mieti?  Tarvitaanko siihen muka korpea, ikihonkien huminaa?  Erämaata?  Hiljaisuuden retriittiä?  Voiko kerrostalokaksiossa tuntea ikuisuuden olemassaolon?  Paukkeessa, liikenteen hurinassa, portaiden kolinassa?  Naapurin yskäisy,  kahvipannun kolaus alustalle...  Ääniä.  Muistutuksia, ettet ole yksin, että ympärilläsi on talojen, asukkaiden armeija.  Surut, ilot, ongelmat.  Hidasta ihminen.  Kuuntele.  Onko tämä elämän sykkeen pohjavirtaa?  Soliseeko ikivesi korvissa?  Katoaminen.  Pois poistuminen.  Kävelemme olennaisen päällä.  Tallaamme ikivanhaa viisautta kiireellä.   Eikö eläkeläinenkään vihdoin ja viimein ymmärrä?  Hitauden merkitystä, sen kutsua?