VAPINA

Matti Ijäksen elokuvassa Painija, vetää ikääntynyt voimamies junanvaunua.
- Minne mies on menossa, kysyvät toiset.  -Ei minnekään, vastataan.
Mies vetää junanvaunua voimiensa takia, ettei veri lakkaisi virtaamasta, ettei keho lakkaisi ymmärtämästä, mitä on elää. 

Tuotto ja tarkoitus eivät enää tarkoita samaa kuin ennen.
Vanhainkodissa ikä työntää ryhdin kumaraan ja nykyhetki ja mennyt sekoittuvat. Komiikka ja tragedia lyövät kättä ja katsoja hymähtelee armahtavaa hymyä.  Ulkona entinen muusikko soittaa selloa.  Maisema levittää usvaa miehen ja sellon ylle. Lahoava puu kysyy hylätyssä talossa, olenko olemassa.   Jokainen hylätty, jätetty saa elokuvan muodon ja tarina kutoo itse itsensä runoelmaksi.
      Miten kaunista on rujous.

Muusikolle sävelet ovat kaikki, eikä tajuntaan muuta mahdu.
Siksi hän soittaa edelleen, hän soittaa vanhuuden uhallakin.  Maisema muuttuu kesästä talveen, mutta hän soittaa.  
  Tämä on rakkautta, minä ajattelen.
Näinkö hellästi ja suurella sydämellä voi elokuvaa tehdä.

Sydämen koko.  
Millä se mitataan.  Eräs mies sanoi minulle kun olin nuori ja ikäni puolesta hukkunut epäselvään itseeni.
  - Sinua voi rakastaa vain sellainen, jolla on suuri sydän.
En siis mahdu pieneen sydämeen.

Sydämiä ei pompi vastaan joka päivä, ei edes joka vuosikaan, joten olen oman sydämeni varassa ja sen koko vaihtelee.  Iso sydän vaatii hyvän peruskunnon ja selvän pään.  Nekin vaihtelevat, ei joka päivä tarkoitustaan ymmärrä, ei kukaan.
           Vapina on merkki.
Vapina kertoo, että eletty on.  Kädet tutisevat tahdostani piittaamatta.  Ympäristö häpeää tutisijoita,  naapuri ja kylänmies katsovat toisaalle.
           Vapina on synti ja häpeä.

Mutta eivät kädet lakkaa lentämästä, vaikka niille puhuisi taivaan ja maan merkit.  Matti Ijäksen sanoma epätäydellisyyden oikeutuksesta armahtaa minutkin, tärisijän.
Joten, kuin painija mittaa voimiensa määrää junanvaunulla, minä jatkan.
Käsieni kanssa ja tekojeni kautta.