Roskalaatikko, roskapönttö, jäteastia.  Roskis, kansankielellä.  Roskikseen heitetään roskia.  Hylättyä kamaa, mikä ei lopu.  Silti tienvierukset täyttyvät roskista.  Ei auta vaikka pönttö olisi vieressä.  Hukummeko kohta roskiin.  Varmaan.  Onko ihmisroskiksia olemassa?  On.  He ovat sitä ihmisryhmää, jotka harvasanaisuutensa vuoksi ovat joutuneet ottamaan Kuuntelijan viitan ylleen.  Ei siksi, että heistä asian kuuluu olla niin, vaan päätös on toisten.  Jotkut tarvitsevat pöntön, laatikon, jäteastian.  He kaatavat elämänsä tai elämättömyytensä kuuntelijan päälle kuin lastin.  He selittävät, he hakevat oikeutusta teoilleen tai tekemättä jättämisilleen.  Tai pahinta kaikista.   Heissä viriää epäilys.  Onko minuuteni rakentunut kuvitelmien varaan?  Olenko tosiaan minä, joka olen luullut olevani.  Jos kuuntelija erehtyy keskeyttämään, nostamaan päätään roskiksen uumenistaan, saa hän vastalauseiden ryöpyn osakseen.  Koska ihmisroskapöntön osa on todeta kuulemaansa kahdella sanalla.  Kiitos ja aamen.  Mutta kuuntelijakin on ihminen.  Kuuntelija väsyy tarinoihin, joissa ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua, niin kuin kunnon tarinoissa pitää olla.  Vaan sama tarina alkaa uudestaan ja uudestaan.  Kuuntelija eristäytyy.  Hän hankkii kahdet lukot oveensa, sulkee puhelimensa.  Tuleeko hän hulluksi?  Sekin on mahdollista.  Ellei hän nouse barrikadeille ja julista oikeutta itselleen ja itsensä kaltaisille.  Ota, lunasta paikkaansa ihmisten keskuudessa, ihmisenä.