PANKKIKAUHU

Virastot palvelevat meitä, vai palvelemmeko me heitä?  Numerotaulut, holvit, steriili lattia, virkailijan kynsilakka.  Haluan olla muualla, missä tahansa, vaikka vintissä etsimässä eilispäivän tavaroita.  Siellä missä historiani sanoisi päivää, eikä kysyisi mitään.  Olen vieraassa ajassa, tämä aika ei ole minua varten.  Saan numerolapun ja neuvon odottaa.  Niin, juuri tuolla, sanoo virkailija ja osoittaa tuolirykelmää.   Numerotaulu vilkkuu ja naksuu.  Numero, numerolta istumme ja toivomme, pidämme numerolappua hikisissä käsissämme, onko jo vuoroni, miksei se jo ole.
Vanhuksia tuolit täynnä. Kärsivällisyys palkitaan, he sanovat.  "Olemme sota-ajan kokeneet, tämä ei ole mitään verrattuna entisiin vaikeuksiin".  Emme kapinoi. Meillä on maailman aika. Virkailija vitkastelee, mielestäni turhaan, eikä katseeni piikit, kyllästyneisyys tee vaikutusta.  Heillä on pankin rahavalta hyppysissä, eikä sitä horjuta mikään. Vihdoin mies tepastelee vastaan ja kysyy:  Numero 16?  Nyökkään iloisena, olen riemuissani. Mies arvioi minut sekunnin pikkuosissa vähävaraiseksi. Hymytön selkä edessäni, hän ohjaa minut salaperäiseen pankin sokkeloon, missä kauan odottanut, odottamisesta tarpeeksi saanut, murhiin valmiina oleva, istutetaan.  Odottaja on yhtä hymyä, virkailija, edelleen kyllästynyt, miettii, koska pääsen kotiin, koska pääsen itsekseni lukemaan lehteä, katsomaan uutisia teeveestä.  Koska, hän kyselee aivopuoliskoltaan.  Toisella ohimosivulla hän näpsyttää koneeseensa, rutiinilla, kauan odottaneen tiedot ja päätyy korjaukseen, mikä on kauanodottaneen syy ja tarkoitus pankkivierailuun.  Ongelma on hetkessä korjattu.  Odottaja on edelleen iloinen ja hänen helpottuneisuutensa ulottuu horisontin taakse, sinne missä onnelliset ihmiset asuvat.