Kiitos elämälle, lauloi chileläinen Violeta Parra ja kuoli 49-vuotiaana oman käden kautta.  Rakkaus elämään ei siis estä  itsemurhan tekijää toteuttamasta päätöstään.  Ehkä päinvastoin.  Murehtija ei halua pilata elämäänsä, sen ihmettä, valittamalla olemassaolostaan, vaan mielummin poistuu "näyttämöltä".  Onko se kenties puhdas, kirkas teko?

Itse sanon sairaalle ystävälle: Älä vielä kuole...ja jos vaikka kuolet juuri nyt tai huomenna, niin sanon.
      Toivottavasti unesi on hyvä.
Mitä siitä, mitä jäi sanomatta.  Miten monesti pitää elämänsä aikana toistaa, rakastan.  Rakastanhan minä...Muu on itseasiassa toisarvoista.
-"Olen aina rakastanut", sanoi kahdeksankymppinen Viveca Bandler. Ketä ja mitä milloinkin.

Välillä väsyy yrittäessään rakastaa.  Yrittäessään voittaa tietoisuuden kuolevaisuudestaan.  Rakastaminen vaatii hyvän yleiskunnon, kirkkaan mielen ja tasapainon ympäristönsä kanssa.  Siihen ei yrittämällä yllä, sitä joko rakastaa tai ei.  

Kuoleman kynnyksellä pienenemme, ei ainoastaan kooltamme, mutta myös sielultamme, jos juhlallisesti asian ilmaisee. "En ole enempää kuin lehti tai puu tai lintu", sanoi ruotsalainen kirjailija kuolemansa lähestyessä.   Kirjoitanko tätä kuoleman takia, että kuolema saisi sanat, että käsittämätön saisi ymmärryksen tapaisen selityksen.
    Kuolema on musta kuoppa, hallelujaa-laulut ja piste, pisteen perään.  Se on todellakin loppu.  Kohta lopumme jokainen.  Meitä ei ole.  Jäljet meistä elävät hetken, miten kauan, en tiedä.   "Rakkaus ei kuole,se vain jättää meidät", sanoi Matti Pellonpäävainaa elokuvassa ja jatkoi: "Me siinä kuolemme".
     Miten ylläpitää rakkautta vaikka on kuolemaan merkitty?  Katson puuta, katson lintua, huomaan koiran silmät, lapsen pullukkakädet ja ajattelen.  Rakastan.  Rakastanhan minä.
 Irvistän kuolemalla, irvistän rakkauden mitätöijille, niille joille rakkaus on varallisuus, ulkonäkö.....ulkoiset vaatimukset.  Kärsimys on rakkauden sukulainen, onni on kärsimyksen sukulainen ja kuolema yhtä väkevä kuin rakkaus.
  Kun nyt makaat sairaalasängyssä, letkuissa, valkoisessa huoneessa, desinfiointikatkussa, katso ikkunaan, katso miten tuuli heiluttaa kevyttä verhoa.  Toivottavasti verho on ohutta harsoa, ei sitä kamalaa tönkkökankaista, mikä ei päästä valontuikettakaan lävitseen.  Katso vihreää puuta,sillä vihreä se on, nyt heinäkuussa.  Toivottavasti haistat ruohon, mullan, kukkaset.  Katso elämää siihen asti kunnes silmäsi sulkeutuvat viimeisen kerran.