EDUSKUNNAN kyselytunti

Kerjäläinen pankin suulla, kerjäläinen kaupan edessä.  Kun suomalainen sanoo kyllä, siihen ei sisälly kadulla istujat.  Tilanne vaatii laajan humaanin sydämen ja hyvät kuukausitulot.  Kansanedustajia kadut täyteen, niin kerjäläiset saavat päivän raha-annoksen kun leipä ei kelpaa, minkä vähävarainen antaa laukustaan. Suomalainen valitsee itse miten paljon kestää ja mitä.  Kyselytunnit teeveestä eivät liene monenkaan kansalaisen perusviihdettä.  Poliittinen politiikka on kaukainen läntti ymmärryksessämme.  Virkamies puhuu toiselle virkamiehelle, virkamies on virkamiehen kaveri. 

Kuka myöntää tietämättömyytensä, kuka myöntää ettei osaa, kykene ratkaisemaan kansallisia taikka poliittisia ongelmia, vai ovatko ne ehkä saman asian kaksi puolta?  Jokainen kuitenkin toivoo.  Toivo on elämän puolella, epäilys perkeleestä.  Kunpa joku sanoisi miten elää, kunpa joku tietäisi ........mitä itse en tiedä.  Mietitään syvällä sisimmässä.   Vai onko ongelma siinä, että "tietäjiä" on liikaakin ja omat arvelut saavat harvoin kannatusta?  Onko tälläinen "tietäminen" seurausta hyvinvointiyhteiskunnan vääristyneestä minäkuvasta?  Olen maailman napa, muusta, muista viis?