il_340x270.671381872_66bu.jpg

Se näkyy silmistä.  Murha.  Kohta kuolen.  Elämäni riekaleet katoavat tuuleen ja linnut laulavat merkkilaulunsa:  Tuntemattomalle.  Aikani lasketaan; muutama minuutti.  Edessä tappajani.  Hän hikoilee.  Jännitys äärimmilleen, joka huokonen valmiina kuristamaan, lyömään, ampumaan.  Minkä hän valitsee.  Veitsi on teroittetuna kurkulla, kohta veri vuotaa haavoista.  Valun tyhjiin.  Koska kukaan ei tule tänne.  Olemme teillä tietämättömillä, siellä missä jokainen älyään käyttävä murhaaja murhaa.  Murhaaja haluaa murhata toisenkin kerran ja kolmannen.  Kun on murhannut yhden, toinen on helpompi nitistää.  Mitä odotamme.  Olen valmis.  Murhaaja ei.  Mitä hän miettii.  Käsi ei liiku, veitsi pysyy tanakasti nyrkissä ja nyrkki kaulallani.  En tunne murhaajaani, pitäisi.  Hän, joka päättää elämäni on tuntematon.  Tuttava tappaisi, niin kuin tuttu tekisi.  Kertoisi ensin miksi ja miten.  
  Viilenee.  Kohta kesä on mennyt. Makaan nurmikolla ja hän edessäni, polvet vihreinä ruohosta.  Näen jokaisen ihohuokosen, tukka roikkuu niin kuin rikollisilla tekee, pitkähkönä.  Iho on tumma, nenä pitkä, sieraimissa karvaa.  Ikä on n. 40.  Murhaajalle en ole muuta kuin kasa luita, läskiä, ihoa.  Rykäisen.
  -  Mitä odotat, anna mennä, sanon selvästi kuin kohtalonsa hyväksynyt tekee.
-  Mrr, ääh.
Murhaajallani on selvästi konseptit hukassa, hän on menettänyt tilannetajun.
Pelkääkö hän?  Minun pitäisi, uhrin, mutta aseeni on pelottomuus, ainoa.
Ei. Hän ei peräänny, ei menetä kasvojaan.  Rikos on tehtävä.  Nyt.  Terä tunkeutuu kaulaani.  Hetkessä näen oksat, pilvet.  Tuuli vie niitä.
Sitten tulee pimeys.