Maisemani on taloseinäinen, muutama puu siellä täällä.  Maisemani ei ole sellainen kuin toivoisin.  Ei ole kivirantaa, aavaa aukeeta, merta.  Viihdyn avoimessa maisemassa, lauloi Ulf Lundell.  Kun katson ikkunasta, muutunko seinäksi, taloksi?  Olenko maisemani näköinen.  Kantti kertaa kantti? Suoraviiva vastaan suoraviiva?  Rakennanko itseäni kuin tuota taloa?  Sortuuko minäni samoin kuin talo, mikä on aikansa päässä, purettava.  Unessa kävelen kahisevien kivien päällä.  Tämä on rantaa, huomaan ja tuuli repii merta.  Ei ketään.  Taloni seisoo törmällä.  Se on kotini, sen täytyy olla.  Kiire.  Minun on päästävä sisään,  äkkiä lämpimään.  Mutta jalkani ovat kiinni maassa, vedän, ponnistan.  Herään.  Roska-auto kolisee pihassa,  rapussa askeleet.  Ovi kolahtaa.  Katson ikkunaan, niin kuin joka aamu.  Seinät, talot.  Katolla rivi naakkoja.  Tuuli paukuttaa peltiä.  Pilvistä.   Maisema ja minä.  Tänäänkin...