Peukalo pystyyn.  Seison tienvieruspenkalla annamennä-menttaliteetillä. 

Liian tiukka tai epäluuloinen ei saa olla, kun suostuu tähän vaivalloisuuteen.  Älä kuvittele, luule tai toivo, on ohje liftarille.  Autot pärryyttävät ohi, niitä on paljon.  Tietä tarvitaan, tietä myöden pääsee päämääräänsä.  Ravistan menneen pölyt jaloista, tämä on hyvä keino, tarpeeksi riskialtis.  Saavuttaakseni uutta otan riskejä.  Ei mikään helpolla tuu, sanoo äiti.  Olen äitini tytär, kuljen perimäni jalanjälkiä.  Koska isä ei sano muuta kuin, perkele, tarkoittanee se samaa.  Juna tai bussi ovat heille, jotka kantavat itsestäänselvyyksien kantamusta. 

Liftari kyseenalaistaa.  Turvallisuutensa, perillepääsyn.  En ole tässä ensimmäistä kertaa.   Luen kuljettajan mielenlaatua jo oven aukaisussa.  Arvioni päätee, luotan siihen.  Hups.  Punainen viima tuo ajopelin viereen.  Ikkuna auki.  Mihin on tyttö menossa?  Kysyy herra ratin takaa, ei nuori ei vanha.  Pikkutakki takapenkillä, otsa märkä.  Sanon.  Rovaniemelle ainakin.  Hypää kyytiin, sanoo mies.   En hyppää, vaan ähellyn sisään ja heitän repun taakse.  Vinhaa. 

Tie suoraksi, nyt annetaan mennä.  Aurinko luiskauttaa rantujaan lasiin.  Miten menee, meneekö hyvin, kysyy mies.  Oion anorakkia.  Tukan laitan korvan taakse, takut ja tuulenveivaamat tupsut.  Keksin jotain, on keksittävä muuta kuin "hyvääpäivää, kirvesvartta"- tokaisuja.  Olen pirun jännittävä, virtaviivainen yksilö.  Rykäisen.  Oookko hyvä vai paha, kysyn.  Mies naurahtaa.  Tylsää.  Sanoisi, olen paha.  Mutta ei tietenkään.  Pahuutta ei myönnetä vaikka se pursuilisi joka huokosesta.  Olen siltä väliltä, sanoo mies.  Ei paha vastaus, oikeastaan jännä.  Tykkääkkö tiskaamisesta?  Mää inhoon lautasia, kuppeja, kattiloita.  Lataan.  Vaimo tiskaa, sanoo mies.  Tyypillistä.  Perheenisä, myyntitykki takuulla.  Maisema rullaa ikkunan takana.  Autot ja autojen pellit kiilaavat ohitse.  Vaivun vauhtiin kuin uneen, mutta en nuku.