Vilahtelija ja Nyppijä istuvat kahvilassa.  Vilahtelija juo kahvia, Nyppijä tyytyy veteen, hän hörppää haaleasta pullosta kulauksen.  Vilahtelijalla on martta kukkarossa ja siksi ostaa vain kahvin ja liottaa kielellään sokeripalaa.  Nyppijä (mies)  nyppii Vilahtelijaa (nainen).  Vilahtelija sanoo, Älä nypi.  Nyppijä ei usko, vaan jatkaa koska on mies ja miehellä on viimeinen sana ja viimeinen teko.  Vilahtelija katsoo ympärilleen.  Oikeat ihmiset, kunnon asusteineen hörppivät kahvia ja pureskelevat pullaa.  He eivät näe eivätkä kuule muuta kuin omat päivänsä, iltansa ja tekonsa tai tekemättä jättämänsä.  Vilahtelija keksii=  Pakoon.  Koska hänellä on vauhti veressä ja kilometrien tuntuma kohtalossaan.  Pakoreitti on valmiina edessä, se on oikeastaan jokaisella, mutta ymmmärtämättömyydessään moni suostuu (varsinkin naiset?) sietämään kaikenlaista vaikka ei tarvitsisi.  Pako on vapauden avain, turhaan moitittu ja aliarvostettu.  Kun Nyppijä, välillä keskittymisen herpaantuessa, katsoo muualle ja irrottaa kyntensä Vilahtelijan poskesta,  Vilahtelija nousee, ryyppää kuppinsa tyhjäksi ja suuntaa kipeäpolviset jalkansa käytävälle, missä ei esteitä näy.  Vilahtelija ei sano muuta kuin morjens ja terve.  Nyppijällä on edelleen kaikki kortit kädessä eikä minkään taivaallista huolta Vilahtelijasta tai muustakaan hameväestä.  Okei, ajattelee Vilahtelija ja vilahtaa kadulle ja bussiin.
   Kotona hän pelkää tulevansa hulluksi.  Vaikka jonkun lähteen mukaan hän on jo sitä, "hullu kuin pullosta tullut".  Vilahtelija, omasta mielestään ei ole ollut hullu, mutta nyt hän alkaa epäilemään.  Olenko hullu, hän kysyy peilikuvaltaan.  Peili on peili, eikä heijasta muuta kuin harottavat silmät.  Silloin kun Vilahtelija (nainen) ei vilahtele, hänen on kohdattava omat lakinsa.  Mitä ne ovat?  Sitä Vilahtelija miettii, silloin kun ei vilahtele vaan ajattelee hulluutta, eikä pääse asiassa puusta pitkälle.