Turisti rullaa hihansa ja toivoo.  Vieraalla maalla olen joku toinen, enkö olekin, hän kysyy nähtävyyksien sumalta ja räplää todistusaineistoa eli kameraa.  Mutta.  Lenkkimakkara ja ruisleipä-ajattelu pysyy otsan takana:  Miksi, kuinka, miten-kysymykset yrittävät selittää muun maan kummallisuuksia.  Kuten.  En mää mitään ymmärrä, mitä sää sanoit, eks sää suomea osaa.  Ei osaa.  Turisti kävelee kerta kaikkiaan vieraalla maalla ja jalat todistavat asian todeksi muuttumalla hattaramaiseksi askeltamiseksi.  Minne kuulun jos en kuulu tänne?  Samaa maapalloahan tässä tarvotaan, ihmettelee turisti ja siristää silmiään nähdäkseen jotain mikä ehkä oli jäänyt huomaamatta.  Mutta tapahtuuko mitään? Muuta kuin vuotavien silmien räpsytys??  Hetken, minuutin sadasosasekunnin ajan turistista kumpuaa riemu..tuo harvinainen tunne, jota niin harvoin jos ollenkaa kotomaa herättää.  Olen muualla!  Olen poissa!  Turisti hypähtää nahoistaan kuin uutta ihoa luova, eläimeksi muuttuva kaksijalkainen.  Vastaantulija katsoo..haa, turisti ei ole enää näkymätön osa turistivirtaa vaan vastaantulija näkee häivähdyksen uusinahkaisesta ihmisestä.  Turisti leviää, hän tuntee kuinka itsearvo nostaa painuksissa olleen pään suoraan ja hän ei ole enää turisti vaan uusi ihminen vanhassa kaupungissa jossa harmaapää kuningas hallitsee harmaantuvilla aivosoluillaan ja kansa toistaa:  Mycket kivaa!