Elämme kuivuuden aikaa.  Sataako tänään, ei sada.  Kohtuni on kuiva kuin Saharan erämaa, sanoi Raamatun Saara? Hän sai lapsen about satavuotiaana, joten ei ihme, että ihmetteli, mutta Jumala auttoi. 

Nyt ei apua heru, kuivuutta piisaa.  Iho hilseilee, nenäontelot rapisevat räkähiutaleita.  Vettä juodaan, jos ei juoda, kuivumme.  Olemme vettä.  Syömättä voi olla, mutta juomattomuus onkin eri asia.  Laineissa sen sijaan on hankalaa uida, voi hukkua tai niellä vettä niin, että uppoaa, vetisesti.  Rakastan sinua kuin vettä, kukaan ei sano niin vaikka pitäisi.  Meri on enemmän kuin vettä, se on myrskynmerkki allakan nurkassa, järvi sen sijaan hailu lammikko, vaikka sinnekin kuolee jos niin haluaa.  Itsemurhaa miettivä sanoo: Miten helppoa, keikauttaa kehoraiskansa laidan yli, siinä se tai kävellä rannasta veteen.  Vaikka kuivumme, emme ajattele kuolemaa, emme hitto soikoon kuole vaikka tarpoisimme Saaralle tutussa Saharassa, auringon helvetinmoisessa kuumuudessa, missä pisarakin on ihme.  Hätä ei ole vielä tämännäköinen, se on piskolupauksia säätiedotuksessa ja maanviljelijän huokausten täyttämää Suomen ilmastoa, mikä on kotimaaniompisuomi-peruskamaa.  Tuttua kuin peräpukamat paljon istuneelle.